Ruoho laulaa: tragedia 1940-luvulla

Doris Lessing sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007 ja tuosta asti on mielessäni ollut, että pitäisi lukea naiselta jotain. No, jokin aika sitten törmäsin kirjastossa vahingossa Lessingin kirjoihin ja nappasin vihdoin mukaani hänen ensimmäisen romaaninsa Ruoho laulaa.

Kirja on julkaistu vuonna 1950 ja suomeksi ensimmäistä kertaa vuonna 1978. Lessingin tuotannosta suuri osa sijoittuu Afrikkaan, missä hän itsekin on elänyt. Afrikasta kertoo myös Ruoho laulaa, joka sijoittuu eteläiseen Afrikkaan, Rhodesiaan. Ajankohtaa ei mielestäni missään kohdassa selkeästi ilmaista, mutta oletan tarinan sijoittuvan lähelle julkaisuajankohtaa eli 1940-luvulle. Mm. puhelimet ja autot ovat kuitenkin tarinassa arkipäivää.

Ruoho laulaa on niitä kirjoja, joiden hienouden tajuaa vasta pureskeltuaan sitä hetken aikaa. Kirja alkaa siitä, kun köyhän maanviljelijän, Dick Turnerin, vaimo Mary on löydetty murhattuna heidän talonsa verannalta. Murhaaja on ilmiselvästi musta palvelija Moses, joka on antautunut vapaaehtoisesti virkavallalle. Alkukohtauksessa olennaisesti mukana ovat Tony Marston, Turnereiden apulainen, murhaa tutkiva kersantti Denham ja rikas tilanomistaja Charlie Slatter, jonka alkuasukkaat olivat hakeneet ensimmäisenä paikalle Maryn ruumiin löydyttyä.

Alkusivut luovat pohjan koko tarinalle. Ketään ei oikeastaan kiinnosta, kuka murhaaja oli eikä etenkään, mikä on murhan motiivi. Olennaista on se, että Mary oli ollut liian läheisessä suhteessa tummaihoiseen palvelijaansa eikä ollut osannut käsitellä häntä oikein.

“- Eukkoni tekee minut hulluksi – se johtuu jotenkin tästä maasta. Niillä ei ole käsitystäkään siitä miten nekruja käsitellään.- Nekruja käsittelemään tarvitaan mies, Charlie sanoi. - Ei nekrut käsitä, että naiset käsittelee niitä. Pitävät omat naisensa kurissa. Hän nauroi. Kersantti nauroi. He kääntyivät katsomaan toisiaan ilmeisen huojentuneina, vaara oli ohitse; jälleen kerran hänet oli työnnetty syrjään, ja haastattelu näytti olevan ohitse.”

Marston on tullut maahan Englannista vasta pari kuukautta sitten. Hän on tyypillinen hyvästä koulusta valmistunut koulutettu nuori mies, joka on tullut Afrikkaan rikastumaan ja etsimään kokemuksia. Puhuu, kuin olisi suu täynnä helmiä. Eikä hän vielä tiedä maan tapoja, kuten alkukohtauksessa painotetaan. Maahan tullessaan hänellä oli “sovinnaisen edistykselliset” käsitykset rotuerottelusta ja hän tuntui katsovan kaikkea romantisoitujen lasien läpi. Kuitenkin, kuten kaikkitietävä kertoja toteaa, tällaiset ajatukset karisevat helposti oman edun ollessa tärkeämpää. Marston ei siis uskalla tai osaa kertoa totuutta murhaan johtaneista syistä. Olihan hän itsekin osa niitä. Siksi tapaus on siis ratkaistu jo ennen kunnon tutkimuksia, ja syyyllinen on selvästi palvelija.

Maryn murha on kuitenkin vain pieni osa koko tarinaa. Käytännössä juoni myötäilee perinteistä kolmiosaista tragedian kaarta: Alkuosassa esitellään yksityiskohtaisesti henkilöt ja heidän vaikuttimensa tehdä asioita ja päätöksiä. Tämän jälkeen alkaa keskikohta, josta alamäki alkaa. Juoni kuljettaa lukijaa kohti viimeistä kliimaksia, todellista loppua.

Minusta Mary on alusta asti aika onneton hahmo. Ennen Dickin tapaamista hän elää keveää, jollain tapaa ajattelematonta elämää, joka koostuu helpoksi muodostuneesta työstä, merkityksettömistä tapaamisista erilaisten ihmisten kanssa ja jokaviikkoisista elokuvatreffeistä. Hän asuu naisten klubilla, ei luo syviä suhteita keneenkään, eikä anna itsestään mitään. Kirjassa kuvaillaan tarkasti myös Maryn vanhempia ja Maryn käytöstä kuvataan tältä pohjalta. Jossain tarinan loppuvaiheessa viitataan Maryn isään vielä eri yhteydessä, mikä panee miettimään, mitä kaikkea lopulta on jätetty sanomatta runsaasta kuvailusta huolimatta.

Dick puolestaan on päättänyt haluta vaimon ja perheen. Hän näkee Maryn vilaukselta ja luo tästä mielessään sellaisen ihannekuvan, ettei todellisuudessa tunnista unelmiensa naista saattaessaan tätä kotiin. Käytännössä Dickin ja Maryn avioliitto perustuukin yksipuolisiin ja naiiveihin odotuksiin, jotka kumpuavat muiden ihmisten mielipiteistä ja odotuksista.

Dickillä ei ole avioliittoon mitään tarjottavaa. Hän elää täysin omien ideoidensa ja haihattelujansa vallassa ymmärtämättä Maryn elämänmuutosta tai antamatta tälle todellista mahdollisuutta olla kumppani. Hän toivoo Maryltä kiinnostusta maatilan asioihin, ja kun tämä vihdoin sitä osoittaa, kokee hän vaimon liian vahvaksi. Kaiken kaikkiaan vaimo on Dickille samanlainen ohimenevä projekti kuin moni muukin asia, kuten talonrakennus, kauppa tai eri lajien kasvatus. Hän innostuu milloin mistäkin asiasta ja aloitettuaan sen lopettaa jossain vaiheessa kesken kaiken. Näin käy myös perhe-elämäsuunnitelmille. Avioparin seksielämään viitataan pari kertaa hyvin epämääräisesti, mutta todennäköisesti sellaista ei juurikaan ole. Mary toivoo jossain vaiheessa lasta ja Dick kieltää vaimoltaan myös sen, omalla tavallaan loogisiksi ajattelemiensa perusteiden pohjalta.

Mary taas ei ole lainkaan valmistautunut siihen, mitä on olla avioliitossa ja mitä on olla köyhän maanviljelijän vaimo. Ennen äärimmäisen sosiaalista elämää elänyt nainen hautautuu vähitellen yksinäisyyteen ankeaan ja ahdistavan kuumaan mökkiinsä. Kokeiltuaan kerran karata takaisin kaupunkiin, huomaa hän kaiken muuttuneen. Hänen paikkansa ovat vieneet nuoremmat tytöt eikä tilaa enää ole keski-ikäiselle rouvalle. Palattuaan Dickin luo alkaa hänen alamäkensä. Hän yrittää vielä ryhdistäytyä ja olla kiinnostunut tilan asioista, mutta hitaasti passivoituu mitään tekemättömyyteen, kun Dick ei lämpene hänen yrityksilleen kehittää tilanhoitoa. Ajan mittaan Mary ahdistuu ja masentuu niin, että menettää ajantajunsa ja ruokahalunsa - halunsa elää. Ainoa, joka hänen sairastumisensa huomaa – tai ainakin pyrkii kohentamaaan hänen oloaan – on yllättäen palvelija Moses, jota Mary halveksii ja pelkää samaan aikaan. Ja jota ilman hän ei kykene elämään.

Eräällä lailla kirja kuvasi naisen aseman epäreiluutta. Niin kauan kuin Mary oli nuori ja viihdyttävä, oli hänellä arvoa. Jossain vaiheessa hänen kuitenkin katsottiin olevan liian vanha löytämään itselleen puolisoa, mutta myös liian vanha olemaan uskottava ja vakavasti otettava sellaisena kuin oli. Vääränlaisissa vaatteissa, erilaisena muiden perhe-elämää viettävien keskuudessa. “Hän ei ole sitä tyyppiä”, kuten joku ajattelemattomasti toteaa. Lopulta avioliittokaan ei anna hänelle kaipaamaansa lisäarvoa. Puoliso jättää hänet yksin paahtavan kuumaan taloon, jota ei suostu remontoimaan viihtyisämmäksi. Mary turhautuu, kun tekemistä ei ole tarpeeksi (silti palvelija on pakko olla, vaikka ollaan liian köyhiä tekemään edes lapsia) ja alkaa kokea itselleen vastenmielistä vetoa palvelijaansa. Toisaalta kertoja myös tuomitsee Maryn tämän kevytmielisyyden vuoksi.

"Kolmikymmenvuotiaana tämä nainen, joka oli käynyt 'hyvää' valtionkoulua, viettänyt todella mukavaa elämää sivistyneesti huvitellen ja jolla oli mahdollisuus perehtyä kaikkeen oman aikansa tietoon (tosin hän luki pelkästään huonoja romaaneja) tiesi niin vähän itsestään, että joutui täysin tolaltaan kun muutamat juoruilevat naiset sanoivat, että hänen pitäisi mennä naimisiin."

Yksi kirjan kantavia teemoja on rotuerottelu ja sen vaikutus ihmisten toimintaan ja ajatteluun. Palvelija Moses herättää Maryssä ambivalentteja tunteita: hänet on kasvatettu inhoamaan ja halveksimaan mustaa rotua, mutta ainoa, jolta hän saa ymmärrystä tai sympatiaa, on musta mies, alkuasukas. Jota Mary myös pelkää.

Jo kirjan alun vuoksi lukija tietää tarinan päättyvän tragediaan. Antiikin tragediassa puhutaan hamartiasta, joka on se hetki, jolloin tragedian sankari – tahtomattaan – tekee jonkun tragediaan johtavan teon. Yleensä omasta päätöksestään. Tämän tarinan hamartia on mielestäni siinä vaiheessa, kun Mary erottaa Moseksen. Hän tekee sen omasta päätöksestään, mutta ei omasta tahdostaan. Ja tästä käynnistyy loppuhuipennus, joka johtaa traagisiin tapahtumiin. Antiikin tragedian katsojan tavoin lukija näkee, milloin asiat alkavat mennä vikaan. Tragedian luonteeseen kuitenkin kuuluu, että tapahtumat etenevät omalla painollaan, kohti vääjämätöntä tuhoa.

Vaikka kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta ja on monitasoisuudessaan hieno teos, ei se pääse lempikirjojeni listalle. En yksinkertaisesti pitänyt Lessingin tavasta kirjoittaa. Hän käyttää kirjassaan jopa tuskastuttavan paljon aikaa henkilöiden, lähinnä Dickin ja Maryn, ajatusten ja vaikuttimien kuvailemiseen. En pidä tarinoista, joissa kaikki selvitetään liian täsmällisesti. Kaipaan itse mahdollisuutta päätellä henkilöiden syitä tehdä asioita. Tällöin tietysti väärinymmärryksen mahdollisuus on suurempi. Tämä vaara on toki olemassa myös tarkasti selitetyissä tarinoissa. Esim. Maryn syitä toimia, kuten hän toimii, kuvaillaan tarkasti pitkin matkaa.

"Mutta kun Mary oli taas kotona, keskellä tavanmukaista päiväohjelmaa ja odotti tulevaisuutta uupuneen stoalaisesti, hän huomasi olevansa nääntynyt. Toimiin ryhtyminen vaati ponnistusta. Tuntui aivan kuin kaupunkimatka olisi vienyt kaikki hänen voimavaransa ja jättänyt hänelle vain sen verran, että hän pystyi päivittäin tekemään sen mitä oli tehtävä, mutta ei yhtään enempää. Siitä alkoi hänen sisäinen hajoamisensa. Se alkoi tuosta turtuneisuudesta, aivan kuin hän ei enää jaksaisi tuntea eikä taistella."

Koska en pidä tällaisesta kerronnasta, huomaan usein lukevani tällaisella tavalla kirjoitettuja kirjoja huolimattomasti. En aina jaksa keskittyä tekstiin, niin kuin tarpeen olisi. Tällöin on hyvin mahdollista, että hyppään jonkin tärkeän ajatuksen yli ja päättelen jotain, mitä kirjoittaja ei ole tarkoittanut lainkaan.

Kaiken kaikkiaan kirjan suurin ongelma minusta oli sen kaukaisuus, epärealistisuus, liika teatraalisuus, teatterimaisuus. Vaikka henkilöiden ajatusmaailma pyrittiin tuomaan hyvin lähelle lukijaa, en silti päässyt maailman sisään haluamallani tavalla. Ehkä tämä kerrontatapa luo liian selkeän rajan tarinan ja sen lukijan välille. Koin olevani sivustaseuraaja, näytelmän katsoja.

Suosittelisin kirjaa lukijalle, joka haluaa haastaa itseään ja löytää tekstistä syviä merkityksiä. Sellaisella, jolle menevällä juonella ei ole niinkään merkitystä. Kärsivällisyydestäkään ei ole haittaa, sillä vaikka kirja voi tarjota lukijalleen paljon, voi sen (ehkä liian vanhahtava?) kerronta viedä mielenkiintoa liikaa pois tarinasta.

P.S. Suosittelen tämän kanssa nautittavaksi jääkylmää jääteetä tai vettä.