Tartuin Taivaslauluun aika korkein
odotuksin. Sitä on kehuttu mediassa ja eräs tuttavani kertoi kirjan
itkettäneen. Ja se, jos mikään, on hyvä meriitti!
No, kirja oli hyvä. Yksinkertaisesti mediahuomionsa ja kehunsa ansainnut. En kuitenkaan
voi luetella isoa kasaa ylistäviä adjektiiveja tässä vaiheessa,
koska se kuitenkaan tuskin jää mieleeni erityisenä lukukokemuksena.
Outoa sinänsä, sillä tarina kosketti ja aiheutti monenlaisia
tuntemuksia. Olisiko sitten johtunut siitä kaipaukseksi jääneestä
itkusta, että minulla oli lukemisen jälkeen vähän pettynyt olo.
Että tässäkö se nyt oli? Happy end ja silleen vai?
Jotain jäi siis puuttumaan. Ehkä luin
kirjan liian huolimattomasti, ehkä nyt ei ollut oikea aika. (Uskon, että jokaisen kirjan lukemiselle on oma aikansa. Joku iskee juuri sillä hetkellä omalla kerronnallaan ja tarinallaan nuoreen, joku väsyneeseen, joku onnelliseen jne.) En
kuitenkaan päässyt lestadiolaisäiti Viljan mieleen niin kuin
olisin halunnut. Sinänsä outoa, sillä olen itsekin joskus ollut
väsynyt ja ahdistunut äiti. Olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä,
etten ole jaksanut, etten ole ollut tarpeeksi hyvä ystävä,
tarpeeksi ahkera työntekijä ja tarpeeksi rakastava äiti. Ehkä
lestadiolaisen ajattelumaailmaa ei vain saa survottua minun
ajatusmalleihini, vaikka kuinka yrittäisin. Se palikka on väärän
mallinen.
Mutta tämä ei tarkoita, että kirja
olisi ollut mielestäni huono. Ei missään nimessä. Se tarjosi
sitä, mitä kirjalta haluankin eli mahdollisuuden uppoutua toiseen
maailmaan. Ihan erilaiseen elämään kuin omani. Tässä tarinassa
oli paljon tuttua, mutta silti enemmän uutta.
Pidin Rauhalan tavasta kuvailla
tuntemuksia: toisaalta käsiteltiin hyvin arkisia aiheita, toisaalta
kieli oli paikoin jopa lyyristä. Kiitoksissa kirjailija luettelee
tekstiin vaikutteita antaneita teoksia, joita on kymmenisen
kappaletta erilaisista runokokoelmista Raamattuun. Nämä vaikutteet
näkyvät tekstissä ja antavat sille oman kauniin äänensä.
"Katson kehtoja, jotka ovat kauniimpia kuin mitkään näkemäni vauvankehdot ja jollaisia olen toivonut jo Kaislan syntymästä asti. Tukevia, korkealaitaisia, ei liian syvään keinuvia. Äiti se laulavi lapselleen tuvassa tummassa. Kehto se keinuvi hiljalleen illan hämärtyessä. Paitsi että olen toivonut ainoastaan yhtä kehtoa. Kahden näkeminen huimaa. Kahden näkeminen pyörryttää. Otan kaksi panadolia ja kaksi lusikallista kalanmaksaöljyä, juon c-vitamiiniporejuoman ja syön probiootteja sisältävän ruuansulatusjugurtin, mutta silti minun pitää käydä oksentamassa, vaikka raskauspahoinnin pitäisi olla ohi."
Minuun vetoaa kovasti myös tässä
kirjassa esiintyvä kerrontatapa, jossa hypitään ajasta ja
näkökulmasta toiseen. Haluan, että kirja haastaa lukijansa
ajattelemaan ja parhaassa tapauksessa jaksaa aina yllättää. Nyt
näkökulma vaihtui väsyneen Viljan ahdistuksesta nuoren ja
rakastuneen Aleksin kerrontaan. Välissä oli pätkiä
nettiteksteistä, joiden tärkein funktio paljastui kirjan
loppupuolella. Tällainen pitää lukijan tarkkana ja haastaa
pohtimaan eri näkökulmien tarpeellisuutta tarinan kannalta.
“Isi, mää katoin koko matkan
kuuta, Otso avasi lopulta suunsa. Se seuras meitä koko ajan, mää
näin. Isi, miksi kuu seuraa meitä?
Aleksi mietti hetken ja painoi päänsä.
Kuu seuraa semmoisia, jotka on hyvin tärkeitä, hän sanoi hiljaa.
Kurkkua kuristi, vaikka Otson kasvot lehahtivat säteilevään
hymyyn.
Saako isi anteeksi, että on ollu niin
vihainen ja epäystävällinen?
Saat anteeksi, Jeesuksen nimessä ja
veressä, lapset sorisivat sekakuorona."
P.S. Suosittelen tämän kirjan kanssa
nautittavaksi lämmintä teetä ja vastaleivottua pullaa. Kaakaokin
käy.
No comments:
Post a Comment