Kätilöön samastuminen jäi puolitiehen

On ihanaa käydä yksin leffassa, etenkin päivisin. Mutta joskus elokuva jää kaihertamaan mieleen jostain syystä ja silloin olisi tarpeen saada joku vertailemaan kokemuksia ja selventämään itselle epäselviksi jääneitä kohtia.

Kävin eilen katsomassa Kätilön. Koska olin yksin, en saanut leffan jälkeen kaipaamaani reflektiota muilta. Ja tällä kertaa olisin todella tarvinnut sitä. Elokuva kun ei koskettanut minua niin kuin olisin halunnut.

En ole lukenut kirjaa, joten minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia elokuvasta. Koin kuitenkin, että jonkinlainen ennakkotieto jostakin (Suomen historiasta? Lapin kulttuureista?? saksalaisten ja suomalaisten suhteista sodan aikana???) olisi ollut paikallaan. Minun oli välillä vaikea hahmottaa, missä oltiin ja mitä tehtiin. Ehkä olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi historian tunneilla, jotta sota-ajan kuviot olisivat selkeämpinä mielessäni...

Leffa käsitteli vuotta 1944, tapahtumia juuri ennen ja jälkeen Lapin sodan, jossa saksalaiset ajettiin rauhan ehtona Suomesta pois. Nuori kätilö, Helena (Krista Kosonen), on kyllästynyt työhönsä kätilönä Lapin perukoilla, jossa hänen mielipiteitään ei arvosteta. Hän tapaa suomalais-saksalaisen SS-sotilaan, Johanneksen (Lauri Tilkanen), joka dokumentoi tapahtumia kameralla. Helena rukoilee jumalalta, että pääsisi pois sen hetkisestä elämästään ja saisi miehen itselleen. Ja näin käy.

Helena hakeutuu työskentelemään sairaanhoitajana saksalaisten ylläpitämälle venäläisten vankileirille, jota hallitsee Tommi Korpelan esittämä saksalaisupseeri Gödel. Helena yrittää aluksi sulkea silmänsä paikan julmuuksilta ja karuudelta, mutta lopulta joutuu kohtaamaan silmästä silmään, mitä perimmäisessä parakissa touhutaan. Toiminta ylittää hänen moraalinsa rajat ja hän joutuukin julistamaan (lähinnä itselleen?), ettei suostu enää toimimaan sodan ja sen raakuuksien välikappaleena.

Tarinankerronta oli mielestäni paikoin liian hyppelevää. Vaikka pidän haastavasta juonesta, koin välillä kohtausten pukkoilevan liian nopeasti eteenpäin. En pysynyt mukana, missä milloinkin oltiin tai miten siihen kohtaukseen oli päästy. Etenkin lopussa tämä korostui. Ikään kuin leikkaajalla olisi tullut yhtäkkiä kiire saada tarina mahtumaan kahteen tuntiin ja siksi osa kohtauksista olisi napsittu pois. Ehkä tästä syystä en päässyt tarinaan sisälle haluamallani tavalla. Monet elokuvassa käsitellyt asiasta olivat julmia ja väkivaltaisia, mutta omaksi hämmästykseni ne eivät päässeet koskettamaan minua, kuten olettaisi. Tunsin itseni siksi, mitä olinkin: passiiviseksi sivustakatojaksi.

Pidin kuitenkin paljon Krista Kososen roolisuorituksesta. On hienoa, että kaunis komediennenä tunnettu nainen uskaltaa heittäytyä myös muunlaisiin rooleihin. Hän loi Helenalle omat maneerinsa ja ilmeensä, joiden takaa ei loistanut näyttelijä Krista Kosonen. Niin kuin usein tunnetuille näyttelijöille käy. Elokuvassa ottosetä Jounia esitti Pirkka-Pekka Petelius ja hänen kohdallaan minun oli aluksi vaikea ottaa hahmoa todesta. Tuli liikaa mieleen Pulttiboisien saamelaishahmot. Yllättävintä kuitenkin oli se, että elokuvan ainoa koskettava hetki oli, kun Jouni kohtasi kauan etsimänsä Hetan. Eli juuri PPPN:n kohtaus.

Elokuva oli visuaalisesti hieno ja miksei olisi, kyllä Lapissa ja Norjassa riittää kuvattavaa. Oli virkistävää vaihtelua välillä katsoa elokuvaa, joka sijoittui Jäämeren rannalle. Myös auditiiviset tehokeinot esim. Johanneksen muistoja kuvatessa toimivat hyvin. Nämä eivät kuitenkaan pelastaneet sitä, että tarina jäi liian ohueksi. Käsikirjoittajina toimivat ohjaaja Antti J. Jokinen ja itse kirjailija Katja Kettu. Voisiko olla, että heille tarina oli liian tuttu ja he katsoivat sitä liian läheltä? Tällöin he olettavat katsojan tietävän enemmän kuin katsoja tietää eikä ensi kertaa elokuvaa katsova pääse tarpeeksi sisälle tarinaan. Mikä on sääli, sillä tarina ja juoni itsessään toimivat ja olisivat kantaneet pitkälle, vaikka huonomman pääosan esittäjänkin kanssa.

Kunhan muisto elokuvasta on tarpeeksi huuhtoutunut mielestäni, aion lukea kirjan. Ehkä se selventää tarinaa enemmän. Parhaimmillaan kirja ja elokuva täydentävät toisiaan ja antavat yleisölle yhdessä enemmän kuin yksin. Näin kävi minulle esim. Puhdistuksen kanssa. Pidin kirjasta todella paljon, ja ilokseni elokuva täytti korkeat odotukseni hyvin. Se jopa syvensi ymmärrystäni kirjan tapahtumiin, kuten Aliiden motiiveihin ja kokemuksiin. Toivon tätä myös Kätilöltä.

Mutta sehän selviää vasta myöhemmin.

P.S. Voit katsoa leffan trailerin tästä.