Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Tiedätkö palautteenannosta tutun hampurilaismallin? Sen, jossa negatiivista palautetta tulee höystää positiivisella, jotta kritiikkiä ei koeta liian tyrmääväksi. Toimitaan siis tähän malliin:

Aloitetaan positiivisella palautteella eli sillä, että Ole niin kiltti, älä rakasta häntä on vaan niin ihana kirja.

Sitten on negatiivisen palautteen vuoro. Siis mikä on tuo nimen suomennos? En ymmärrä? Alkuperäinen englanninkielinen nimi on The Last Letter From Your Lover, jonka merkitys vielä erikseen selitetään kirjan lopussa. (Liittyy lyhyisiin tekstifragmentteihin,joita siroteltu lukujen alkuun.) Mitä vikaa olisi ollut suomennoksessa Viimeinen kirje rakastajaltasi tai Rakastajasi viimeinen kirje tms.? Jos keksit tälle loogisen selityksen, niin antaa paukkua!

Ja sitten taas positiivista, jotta jääpi kaikille hyvä mieli. Kirja oli kirjoitettu – jälleen kerran – minuun vetoavalla tavalla, jossa hypittiin aikakaudesta toiseen. Ja mikä parasta, aina ei voinut luvun alussa tietää, mistä ajankohdasta oli kyse. Välillä tarinassa edettiin kronologisesti, välillä taas mentiin ajassa taaksepäin. Tämä sopi erittäin hyvin juoneen, joka koostui muistinsa onnettomuudessa menettäneen Jennyn yrityksistä tavoittaa unohtuneita asioita 1960-luvulla sekä salaperäisen kirjeen 2000-luvulla löytävän Ellien löytöretkestä vanhaan rakkaustarinaan. Jennyn osuuksissa kuvataan brittiläisten rikkaiden elämäntapaa ja sen keveyttä, mutta myös ahdasmielisyyttä. Ellie puolestaan on uranongelmiensa kanssa räpiköivä nainen, jolla on suhde varattuun mieheen. Samat teemat, kielletty rakkaus ja aviorikos, toistuvat ja Jennyn ja Ellien tarinat peilaavat mielenkiintoisesti asiaa eri näkökulmista.

“Jennifer oli iloinen, ettei mies nähnyt, kuinka hän makasi siinä tuijottaen tyhjyyteen, peitto vedettynä leukaan asti. “Eipä kestä”, hän vastasi hiljaa. Nyt hän tiesi, että muistot todella saattoivat piillä muualla kuin mielessä." 

"Hän sipaisee hajamielisesti hiuksiaan. Hän ei vieläkään käsitä, miksei John ehdottanut tapaamista hänen asunnolleen. Vanha John tahtoi aina suoraan sinne. Aivan kuin John ei olisi pystynyt puhumaan hänelle kunnolla tai edes katsomaan häntä, ennen kuin oli purkanut kaikean latautuneen jännitteen. Heidän suhteensa alkukuukausina se oli ollut Elliestä imartelevaa ja myöhemmin hiukan ärsyttävää. Nyt hän ihmettelee jossain mielensä kolkassa, merkitseekö ravintolatapaaminen, että he julkistavat viimein suhteensa. Kaikki näyttää muuttuneen niin dramaattisesti, että uusi John on ehkä halukas jollain lailla tiedottamaan asiasta.”

En kuitenkaan halua avata juonta liikaa, jotta en vahingossa spoilaa yllätyksiä. Mutta lyhykäisyydessään kyse on kahden ihmisen tarinoista eri aikakausina. Tarinat kutoutuvat yhteen ja koko totuus paljastuu vasta lopussa. Kirja muistutti minua hiemasn S. J. Watsonin Kun suljen silmäni -kirjasta, jossa myös käsiteltiin muistinsa menettäneen naista. Näkisin kuitenkin Moyesin kirjan vastapoolina tälle aika synkälle tarinalle, jossa kadonneet muistot eivät välttämättä olleet hyviä.

Mutta miksi kirja oli mielestäni ihana? Yksinkertaisesti sekin riittää, että se sai minut itkemään. Aidosti, ei myötähäpeästä tai ahdistuksesta, vaan ilosta ja surusta. Useaan otteeseen. Mutta ei liikaa. Vaan sopivasti. Kirja oli myös hyvin kirjoitettu. Se ei ollut teennäinen tai liian kevyt, vaikka käsitteli yhteiskuntaluokkaa ja aikaa, jossa naisen tehtävä oli eräällä tavalla olla näitä. Jossa vaimon tehtävä oli olla kaunis, pitää koti kauniina ja aviomies tyytyväisenä. Eikä kyseenalaistaa tätä elämäntyyliä.

    “Laurencen ääni oli hiljainen ja jäätävän harkittu, kun hän sanoi: “Mitä elämästäsi sinun mielestäsi puuttuu, Jennifer?”

Ajattelin, että kirjasta saisi hyvän elokuvan. Alla ehdotuksia päärooleihin.  

Scarlett Johanssonissa on sellaista gracekellymäistä kauneutta, jolla Jennyä kuvaillaan. Tosin Jenny ei koskaan esittelisi näin auliisti dekolteetaan... Myös Gwyneth Paltrow voisi sopia viileän kauniiksi Jennyksi.

Jennyn miehellä Laurencella oli tummat kulmat ja ankara katse. Olisiko Clive Owenilla tähän riittävä karisma?

Aina yhtä hurmaava Jude Law on ilmiselvästi salaperäinen B. 

Ellieksi kiinnittäisin vähän tavallisemman näköisen näyttelijän. Esim. Anna Kendrick voisi olla ulkonäöltään aika passeli.

Roryksi valikoitui puhtaasti ulkonäöllisin perustein Chris Pine, jonka elokuvia en ole nähnyt yhtään. Hän ei ole liian komea ja voisi olla näyttää mukavalta pitkähihaisessa t-paidassa. Hiuksien pitäisi tosin olla tummemmat ja pidemmät, mutta muuten olisi aika valmis pakkaus. 

Johnin osaan en vaan millään keksi ketään. Kuka olisi tämä nelikymppinen punapäinen ja pisamainen mies? Mielessäni hän olisi aika tavallisen näköinen, vähän snobahtava ehkä. Ainoa keksimäni punapää oli Harry Potterista tuttu Rupert Grint, mutta hän on ihan liian nuori vielä! Onko ehdotuksia?

P.S. Tämä kirja sai haluamaan cocktaileja ja kylmää kuohuviiniä. Itse nautin sen aikana mm. limua ja sipsejä, jotka toimivat hyvin myös.