Kate Morton: Kaukaiset hetket

Odotukseni olivat kaksijakoiset, kun aloin lukea Kate Mortonin uusinta kirjaa Kaukaiset hetket. Rakastuin Mortonin esikoisteokseen Paluu Rivertoniin ja myös sitä seurannut Hylätty puutarha oli kelpo kirja – vaikkakaan ei edeltäjänsä veroinen. Toisaalta olin kuullut monesta suunnasta, että Kaukaiset hetket on tylsä ja moni oli jättänyt sen keskenkin. Toivoin siis lukunautintoa, mutta pelkäsin pannukakkua. Ja tässä se nyt tulee, vihdoinkin, 724 sivua ja kolmisen viikkoa myöhemmin, oma mielipiteeni Kaukaisista hetkistä.

No, kirja oli hyvin mortonmainen. Kolmen lukemani teoksen pohjalta voisi kirjailijan tyyliä jo kuvailla tietynlaiseksi. Mortonin tarinat eivät etene kronologisesti. Päinvastoin. Niiden tavoite on pitää koko ajan lukija varpaillaan ja yllättää sitomalla kaikki irtonaiset langanpäät yhteen lopussa. Kirjoissa seurataan samaa tarinaa eri näkökulmista ja siksi on tärkeää olla koko ajan tarkkana. Kieli ei kuitenkaan ole kovin monimutkaista, joten kirjojen lukeminen on edennyt sen puolesta rivakasti. (Paitsi viimeisimmässä. Mutta siitä kohta lisää...) Kaikki kirjat ovat olleet paksuja, joten lukunautinto ei ole päässyt hetkessä loppumaan. Yhdistävä tekijä on myös se, että kaikki kirjat sijoittuvat nykyajan lisäksi aina myös menneisyyteen. Kaikissa kolmessa teoksessa on palattu nykyajasta (tai lähimailta) menneen ajan Englantiin, kartanoiden maailmaan, jossa on tapahtunut asioita, jotka vaativat selvitystä.

Mutta se kirjojen yhtäläisyyksistä. Jos olet Mortonisi lukenut, tiedät kyllä nämä seikat. Jos et ole, niin suosittelen tarttumaan Rivertoniin. Kirja on kärkikymmenikössäni! Valitettavasti Kaukaiset hetket ei pääse lähellekään sitä.

Kirjailijalla on selvästi ollut kunnianhimoiset tavoitteet. Kuten Hylätyssä puutarhassakin, myös Kaukaisissa hetkissä liikutaan kirjallisuuden maailmassa. Tästä syystä erilaiset tekstigenret ja tarinoiden symboliikka nousevat esille poikkeuksellisen vahvasti – ainakin jos verrataan yleisesti viihdekirjoihin, joihin Mortonit itse lokeroisin. Kirjallisuuden harrastaja tai alaa opiskellut voi ehkä saada jopa pieniä kiksejä kirjallisuuden jalustalle nostamisesta ja verhotuista intertekstuaalisista yhteyksistä.

Kaukaisissa hetkissä liikutaan kahdessa ajassa: 1990-luvulla ja toisen maailmansodan ajassa. Nuori kustannustoimittaja Edie Burchill alkaa kaivella sulkeutuneen ja kireän oloisen äitinsä menneisyyttä evakkolapsena vanhassa Milderhurstin kartanossa. Samalla hän sukeltaa kartanon ja sen viimeisimpien asukkaiden tarinaan. Jostain syystä äiti ei halua muistella kokemuksiaan Milderhurstissa Blythen perheen luona, vaan yrittää pimittää Edieltä tietoa. Edie kuitenkin tutustuu sisaruksiin Percyyn, Saffyyn ja Juneen, jotka asuttavat viimeisinä Blythen perheen jäseninä ränsistynyttä kartanoa. (Kartano kuvauksineen saa muuten paljon tilaa kirjan sivuilla. Välillä minusta tuntui, että olinkin lukemassa kummitustarinaa. Mieleen tuli myös Sarah Watersin Vieras kartanossa, joka kuvaa myös huonokuntoista kartanoa ja sen henkiä.)

 Värähdin, sillä mieleeni kohosi yhtäkkiä uhkaava kuva linnasta kyyristelevänä jättiläisenä. Tumma ja nimetön peto, joka pidätti henkeään, sadun iso vanha rupikonna odottamassa neitoa, joka puijaisi suutelemaan itseään. Ajattelin tietysti Liejumiestä, maanalista liukasta olentoa, joka nousee järvestä vaatimaan itselleen vintin ikkunassa istuvaa tyttöä.
“Saffy ja minä leikimme lapsina paljon mielikuvitusleikkejä. Kuvittelimme, että edellisten asukkaiden perhe asuu käytävissä ja kieltäytyy lähtemästä. Kutsuimme heitä talonmiehiksi, ja aina kun kuului ääni, jota emme osanneet selittää, tiesimme että sen täytyi johtua heistä.” Ihanko totta?” Ääneni oli lähinnä kuiskaus.
Ilmeeni sai hänet nauramaan, mutta outo iloton käkätys loppui yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. “No eiväthän he nyt oikeita olleet. Eivät tietenkään. Nuo äänet lähtevät hiiristä. Hiiriä meillä kyllä riittää.” Silmäkulmassa nytkähti kun hän tarkasteli minua. “Mitenkä lie. Haluaisitteko nähdä sen lastenhuoneen kaapin, jossa on salainen ovi?” Taisin ihan oikeasti vinkaista. “Ehdottomasti.” “Eiköhän sitten lähdetä. Sinne on melkoinen kapuaminen.”

Tarina pomppii ajassa ja kertojassa edestakaisin. Vähitellen kirjassa avautuu yhtenäinen tarina, jota tähdittävät Edien lisäksi Blythen sisarukset. Kerronnan keskiöön pääsevät niin jäyhä ja tyly Percy, kuin herttainen ja äidillinen Saffykin. Myös mielensä menettäneen Junen näkökulma nostetaan välillä kerrontaan. Eniten tilaa saa kuitenkin Edie, joka on tarinan ainoa minä-muotoinen kertoja. Tarinassa on kaiken kaikkiaan runsaasti sivuhenkilöitä, joita mainitaan hämmentävän täsmällisesti nimiltä. Välillä tuntui, että jonkun sivuhenkilön veljentyttärenkumminkaiman nimi oli täysin triviaali. Kunnes kirjan lopussa moni tällainenkin henkilö sai oikeutuksen maininnalleen.

Liika yksityiskohtaisuus kuitenkin kostautui. Tarina ei edennyt tarpeeksi vauhdikkaasti, vaan ennakkopelkojeni mukaan laahusti välillä jopa tuskastuttavan hitaasti. (Tästä kertoo varmasti jo sekin, että kirjan lukemiseen tuhrautui ainakin kolme viikkoa, ellei enemmänkin.) En tiedä, mitä olisi pitänyt kirjoittaa toisin, mutta minusta kirjasta olisi voinut hyvin jättää puolet pois.

Esimerkiksi Junen mielen järkkyminen oli yksi juonen tärkeimpiä seikkoja. Edien tavatessa Junen elää tämä aivan omissa maailmoissaan ja surullisinta vanhan naisen kohtalossa on se, että nuorena naisena hänet kuvataan elämänhaluisena ja uteliaana. Junen oli tarkoitus mennä naimisiin Thomas Cavillin kanssa, jonka näkökulma myös nostetaan jossain vaiheessa kerrontaan mukaan. Mutta mitä tapahtui? Tuliko Thomas sinä sateisena ja pimeänä iltana, jolloin hänen piti tavata Junen isosiskot ensimmäistä kertaa? Ja jos ei tullut, niin miksi ei? - Tätä iltaa jauhetaan kirjassa pitkään ja ihan liian hartaasti. Välillä tuntui, että olinkin lukemassa Tsehovin Kolmea sisarta, jotka haikailivat epätoivoisesti Moskovaansa. (Tässä tosin haikaillaan jatkuvasti Lontooseen, mutta samapa tuo.) Tai Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmää, jossa ainoa pointti vaikuttaa olevan hänen odottamisensa... (Kumpaakaan en ole pitänyt minään mieltä räjäyttävänä lukukokemuksena niiden junnaamisen takia. Kärsimätön olen, myönnetään...) Lopulta tietysti selviää, miten tapahtumat tuona iltana etenivät. Ja se kyllä palkitsi. Enpä olisi osannut arvata lähellekään kaikkea.

   “He ovat myöhässä.”   “Eivät kovin paljon.”   Saffylla oli sama läpinäkyvän hermostunut ilme, joka hänellä oli ollit lapsena kun he esittivät isän ystäville näytelmiä eikä kukaan ollut vielä tullut istumaan yleisön tuoleille. “Oletko varma?” hän kysyi. “Olisin voinut vaikka vannoa, että kuulin oven -”   “Katso vaikka tuolien alta”, Percy sanoi kepeästi. “Ei täällä ole muita. Ikkunaluukku vain kolisi, tuon ikkunan tuossa. Myrsky oli löystyttänyt kiinnikkeet, mutta korjasin sen.” Hän nyökkäsi kohti jakoavainta, joka oli ikkunalaudalla.   Saffyn silmät laajenivat, kun hän huomasi märät jäljet Percyn mekossa. “Nämä päivälliset ovat erikoistapaus. Juniper...”   “Ei huomaa eikä piittaa”, Percy lopetti lauseen. “Eiköhän unohdeta minun mekkoni. Sinä näytät hyvältä meidän kummankin edestä. Istu toki. Minä kaadan meille juotavaa sillä välin kun odotetaan.  

Toinen kirjassa jatkuvasti esiintyvä teema on Liejumiehen todellinen tarina, joka on sisarusten isän kirjoittama kirja. Linnan entinen isäntä, kirjailija Raymond Blythe, loi tarinan, joka yhä kiehtoi lukijoiden mieliä. Myös Edien. Blythe itse menetti järkensä, kuten nuorin tyttärensäkin. Edie kaivelee Liejumiehen tarinan syntyä ja sen myötä saa vastauksen moniin mieltään askarruttaviin kysymyksiin. Välillä olin turhautua myös tähän Liejumies-jankkaamiseen, mutta – taas kerran – lopussa tuli ratkaisu tähänkin.

Mitä mieltä siis olin kirjasta? Pidinkö vai en? No, kuten sanoin, olisin lyhentänyt kirjaa tuntuvasti. Joskus luovutan lukemisen aika helposti, mutta jotenkin en vain halunnut tehdä sitä Mortonin kirjan kohdalla. Ja lopussa sinnikkyys palkittiin! Viimeiset parisataa sivua lensivät vauhdilla ja lukiessa tapahtui se, mitä olin odottanut koko ajan: tarina ja sen sisäisten kytkösten hoksaaminen tarjosivat sellaisen lukunautinnon, jota olin koko ajan odottanut. En tiedä, johtuiko lopun mukaansatempaavuus siitä, että kirjassa alkoi vihdoinkin tapahtua vai siitä, että päätin survoa kirjan loppuun vaikka väkisin. Ja siinä sitten samalla pääsin siihen sisään paremmin. Joka tapauksessa mielestäni kirjan rakenne, niin mielenkiintoinen kuin se olikin, ei kunnolla toiminut. Ainakaan lyhyissä lukupätkissä. Ongelma oli se, että juuri kun olin päässyt sisälle Percyn päähän, hypättiinkin taas Saffyyn tai Edieen. Ja lyhyissä pätkissä lukiessani en enää muistanut, mihin oli jääty aiemmin.

Jos siis päätät tarttua Kaukaisiin hetkiin, suosittelen nauttimaan sitä isoina paloina. Tällöin pysyt paremmin mukana tarinan imussa ja sen hyppivissä näkökulmissa. Ja jos usko on loppua, niin muista tämä: lopussa kiitos seisoo.

P.S. Suosittelen tämän kanssa joko teetä ja teeleipää, kuten brittiläiseen perinteeseen kuuluu. Illalla voit nauttia myös lasin sherryä.

S. J. Watson: Kaksoiselämä

Hyvänen aika sentään, mitenkäs tässä nyt näin pääsikään käymään! Edellinen bloggaus oli reilusti viime vuoden puolella. Puolustuksekseni täytyy sanoa, etten ole juurikaan lueskellut kirjoja viime viikkoina. Tai olen lukenut, mutta useampaa samanaikaisesti. Mistä tietysti on seurannut, etten ole saanut yhtään loppuun.

Mutta joululomalla sain pakerrettua yhden kirjan parissa päivässä. Innoittajana toimi mieheni, joka yleensä ei ole kovinkaan ahkera lukija. Kun hän leveili lukeneensa kirjan parissa päivässä, heräsin minäkin todellisuuteen... Olin kamppaillut jo pidempään Antti Holman Järjestäjän kanssa ja koska se ei vaan edennyt yrityksistä huolimatta, tartuin kirjastosta varauksesta sopivasti tulleeseen S. J. Watsonin Kaksoiselämään.

Olen lukenut Watsonilta aiemmin trillerin Kun suljen silmäni, joka oli viihdyttävä psykologinen trilleri. Samaa täytyy sanoa tästäkin teoksesta. Kirja nappasi mukaansa hyvin ja tarjosi juurin sitä, mitä kaipasinkin: kevyttä pakoa todellisuudesta.

Kirja kertoo seesteistä perhe-elämää viettävästä Juliasta, joka keskittyy kasvattamaan sisarensa Katen biologista poikaa Connoria. Särön keskiluokkaiseen idylliin luo Julian alkoholistitausta ja huumehöyryiset nuoruudenseikkailut Berliinissä.

Julian mies Hugh on tasapainoinen ja luotettava, ja pyrkii parhaansa mukaan tukemaan Juliaa Katen kuollessa yllättäen Pariisisissa. Hugh'n tuki ei kuitenkaan riitä eikä teini-ikäisen kasvattaminenkaan aina ole yksinkertaista.

“En aio juoda enää”, minä sanon.Hän hymyilee ja sanoo että toivottavasti en juokaan, ihan itseni takia, ja Connorin. Hän sanoo että hän on aina tukenani, mutta se on nyt iian myöhäistä. Hän syyllisti minua ensin, ja nyt en enää jaksa kuunnella. Sen sijaan ajattelen tukihenkilöäni, Rachelia. Toivon että voisin soittaa hänelle, mutta hän on muuttanut pois, aikaa on kulunut liikaa. Ja minä ajattelen Katea.
Lopultakin Hugh on hiljaa. Odotan hetken, sitten sanon että minun täytyy mennä nukkumaan. Hän suutelee minua ja sanoo tulevansa ylös aivan kohta.
Olen itseni varassa, mutta en aio antaa sen tapahtua uudestaan, minä sanon itselleni. Aion olla varuillani. Mitä tapahtuukin, miten paljon se vaatiikin, en aio juoda enää.

Julia alkaa pakkomielteisesti tutkia sisarensa murhaa ja ajautuu tutkimustensa myötä netin treffisivustoille. Hän tutustuu hurmaavaan Lukasiin, jonka kanssa ajautuu intohimoiseen salasuhteeseen. Lukas on hänelle kuin uusi huume: riippuvuutta aiheuttava ja huonoa tekevä. Hän kertoo asiasta Katen kämppäkaverille Annalle, jonka kanssa Julia vähitellen ystävystyy yhä enemmän. Samanaikaisesti suhteet vanhoihin ystäviin alkavat säröillä, kun Lukas ja pakkomielle sisaren kuolemaa kohtaan vievät yhä enemmän aikaa.

Jälkeenpäin makaamme lattialla yhdessä. Olen yhä puolipukeissa. Pelkään että paitani on revennyt – kuulin risahduksen kun hän avasi raivokkaasti sen napit ja ajattelin heti miten voisin selittää sen Hughille – ja olen lyönyt pääni sängynkulmaan.
Hän kääntyy puoleeni. “Sinä olet mustelmilla.”“Tiedän.”“Minäkö sen tein?”Hymyilen. “Sinä.” Olen melkein ylpeä.“Tiedäthän sinä, etten koskaan satuttaisi sinua oikeasti?”“Kyllä. Tiedän sen.”Ihmettelen tiedänkö kuitenkaan. Ihmettelen mihin olen oikein sotkeutumassa, ja miten pahasti. 

Kirja on perinteinen psykologinen trilleri, joka heittelee johtolankoja matkan varrella noukittavaksi. Viettiensä ja addiktioidensa keskellä pyristelevä Julia huomaa vähitellen intohimonsa johdattaneen hänet ansaan, josta on mahdotonta paeta loukkaamatta läheisiään. Koko tarina ei kuitenkaan ollut niin yllätyksellinen kuin olisin toivonut ja minulla olikin hieman pettynyt olo, kun arvasin lähes kaikki isommat juonenkäänteet etukäteen.

Sinänsä ihan viihdyttävä kirja oli myös jossain vaiheessa hieman puuduttava ja minusta sitä olisi voinut vaivatta lyhentää ainakin sadalla sivulla. Henkilökavalkadi tuntui liian laajalta tapahtumiin nähden ja osa tapahtumista oli jotenkin liian keksittyä. Ehkä asiaa olisi auttanut se, että tarina olisi kirjoitettu vielä kerran uudestaan. Tällöin keinotekoiset ratkaisut olisi ehkä saatu vaikuttamaan todenmukaisemmilta.

Vaikka kirja mielestäni huononikin loppua kohti, oli se kaiken kaikkiaan ihan mukiinmenevä paketti. Muun muassa loppuratkaisu pelasti kirjan todelliselta lässähtämiseltä. (Tosin kirjan lukenut ystäväni piti loppua todella tylsänä.) Jos pidät psykologisista trillereistä etkä kärsi liikaa tarinan pienistä loogisista erheistä, voi Kaksoiselämä hyvinkin olla sinun kirjasi. TJEU. Ja kerro sitten, mitä mieltä sinä olit lopusta...

P.S. Tämän kanssa maistuisi varmaan jokin tuju drinksu tai ihan jääkylmä vodka vaan.  

Phoenix – erikoinen elokuva ihmismielen kummallisuuksista

Satuin viikonloppuna katsoamaan elokuvan nimeltä Phoenix. Leffa on tehty jo vuonna 2014, mutta enpä ole siihen aiemmin missään törmännyt. Nyt löytyi ilmeisen vahingossa Elisa Viihteeltä. (Mieheni halusi yllättää minut ja tarjosi lauantai-illan leffavaihtoehdoksi neljän action-pläjäyksen lisäksi tätä. Hän tuli myöhemmin katumaan tekoaan.)

Elokuvan sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan. Juutalaisnainen Nelly Lenz (Nina Hoss) palaa keskitysleiriltä ystävänsä Lenen avustamana. Nellyn kasvot ovat vahingoittuneet niin pahasti, että ne joudutaan leikkaamaan uuteen uskoon. Naisen alkuperäistä ulkonäköä ei missään vaiheessa nähdä muutoin kuin epäselvissä ja rakeisissa valokuvissa. Plastiikkakirurgi kannustaa Nellyä aloittamaan uuden elämän uuden ulkonäön turvin, mutta nainen ei tätä halua.

Hän alkaa etsiä miestään Johnnya (Ronald Zehrfeld), joka uskoo vaimonsa kuolleen keskitysleirillä. Johnny löytyy Phoenix-nimisestä baarista, jossa tämä työskentelee siivoojana. Tarina ei kerro, miten Johnny on tähän tehtävään joutunut, onhan hän ammatiltaan pianisti. Muutenkin Johnny jää henkilöhahmona mysteeriksi. Hänen ainoa vaikuttimensa tuntuu olevan raha. Muutenkin Johnny vaikuttaa läpipahalta, pahimman laatuiselta petturilta. Hän ei tunnista vaimoaan, vaan näkee tässä mahdollisuuden päästä käsiksi Nellyn omaisuuteen. Hän alkaa valmentaa vaimoaan muistuttavaa Nellyä Nellyksi, itsekseen.

Nellylle selviää miehensä petollisuus jo varhaisessa vaiheessa, mutta siitä huolimatta hän haluaa jäädä roikkumaan menneeseen eikä halua aloittaa uutta elämää uudessa maassa varallisuutensa ja uuden ulkonäkönsä turvin. Nelly on hahmona säikky ja arka, mutta muu olisi ollut vielä epäuskottavavampaa – olihan hän keskitysleiriltä selvinnyt. Hänen kokemuksiinsa vankina ei juurikaan viitata yhtä kohtausta lukuunottamatta, mikä saa katsojan pohtimaan hänelle tapahtuneita asioita.

Hieman epäuskottavaa on se, ettei Johnny tunnista Nellyä, vaikka ajautuu asumaan tämän kanssa samaan asuntoon. Luulisi, että kävelytyyli, käsialan samanlaisuus, ilmeet, eleet tai viimeistään ääni paljastaisivat totuuden. Tarinan epäloogisuudet eivät kuitenkaan pääty tähän. Plastiikkakirurgia on jättänyt Nellyn kasvoihin vain mustelmia silmien ympärille, ei arpia lainkaan.

Epäloogisuudet eivät kuitenkaan vaivanneet minua, koska pidin leffan tunnelmasta ja tarinasta. Musiikilla ei juuri mässäilty ja se vähä, mitä sitä oli, sopi tunnelmaan hienosti. Phoenix-baarin laulajaduo kiinnittää Nellyn huomion, todennäköisesti siksi, että laulajanaiset muistuttavat häntä omasta laulajan taustasta. Mutta myös vieraannuttavat häntä siitä. Hienoiten musiikki pääsee kuitenkin esille loppukohtauksessa, jossa tapahtui antiikin kirjallisuudesta tuttu anagnorisis, tunnistaminen. Ja mikä sopivinta, se tapahtui juuri musiikin kautta.

Elokuvan nimi kuvastanee Nellyn nousua tuhkasta, kuin feenikslintu. Pelokas vankinumerolla tatuoitu nainen muuttuu hiljalleen omaksi itsekseen. Ehkä siksi hän haluaa roikkua mukana Johnnyn oudossa suunnitelmassa, jossa hän voi hiljalleen harjoitella Nellynä olemista. Koska sitä hän ei ole voinut olla aikoihin. Keskitysleirillä olet vain numero, et hiuksia värjäävä ja meikkaava vaimo etkä laulaja. Lopulta Nelly on oma itsensä. Ainakin ulkoisesti. Ja mitä sitten tapahtuu, jää arvoitukseksi.

Sitten toinen mielipide: Mieheni ja poikani olivat järkyttyneitä elokuvan huonoudesta ja tylsyydestä. Siinä kun ei varsinaisesti tapahtunut juuri mitään. Mutta siinä juuri olikin sen hienous. Elokuva pani miettimään henkilöiden käytöstä ja sitä, oliko käytöksessä järkeä. Ihmiset tekevät jatkuvasti asioita, jotka vahingoittavat heitä. Ehkä se vain on yksi ihmisyyden ilmentymä?

Tutustuin elokuvan myötä uuteen kappaleeseen, Speak Low. Tässä pari versiota siitä: Billie Holidayn versio ja Barbra Streisandin tulkinta. Leffaversiota en halua linkittää. Sen ymmärtää sitten, jos elokuvan katsoo.

Ja lopuksi vielä elokuvan traileri. Just sellasta kamaa, mitä haluaa katsoa yksin Maximin kauniissa salissa. Ilman karkkia, ilman mitään.

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

Luin pitkästä aikaa Laura Honkasalon teoksen ja täytyy sanoa, että hän on kyllä loistava ajankuvaaja. Aiemmin lukemani Eropaperit ja Sinun lapsesi eivät ole sinun kuvasivat molemmat mukaansatempaavasti 70-lukua ja Perillä kello kuusi tuo hurmaavan lähelle 60-luvun väreineen, arkkitehtuureineen, musiikkineen, muoteineen, makuineen, kielineen. Vaikka en ole ko. aikana edes elänyt, tuntui se Honkasalon kuvailemana tutulta ja läheiseltä.

Perillä kello kuusi kertoo pääasiassa vuodesta 1966, ja hyppää ajoittain vuoteen 1996. Kirja alkaa 90-luvulta, kun siskokset Piitu ja Eetu tulevat tyhjentämään kuolleen isänsä taloa. Lukija saa heti tietää, että isä on mennyt naimisiin uudestaan erottuaan ensin naisten äidistä. Seuraavaksi hypätäänkin ajassa taaksepäin vuoteen 1966, jolloin Vuokon elämä äitinä ja edustusrouvana alkaa tuntua tyhjältä ja turhauttavalta. Jossain vaiheessa kerronta siirtyy Auneen, isän Tätiin, joka on vanha ja vanhanaikainen ja jonka luona aikakin tuntuu pysähtyneen.

Pidin kirjan tavasta kuvailla päähenkilöitä ja heidän kehitystään, muutosta omassa ajattelussa. 1966 on muutoksen vuosi sekä Vuokolle että Aunelle, vaikka aluksi sitä ei arvaisikaan.

Vuokosta saatu kuva on aluksi konservatiivinen ja ulkokultainen. Hän kiinnittää valtavasti huomiota ulkoisiin asioihin, kuten omaan ja lastensa ulkonäköön, kotiin, siihen mitä ihmiset sanovatkaan jos tytär saa saksasta ehdot. Hänestä naisen tehtävä on päästä ajoissa hyviin naimisiin. Kauniina morsiamena. Vähitellen kuitenkin selviää, ettei Vuokolla oikeastaan ole ollut muuta sisältöä elämässään. Mies on aina töissä ja korvaa poissaoloaan rahalla ja tavaralla. Vuokko on vuosikaudet huolehtinut lapsista ja kodista, järjestänyt suosittuja juhlia ja tehnyt omaa pr-toimintaansa miehensä uran eteen. Hänet tunnetaan kauniina, hauskana ja hyvänä seuranaisena. Oma mies ei kuitenkaan osaa tarpeeksi hänen panostaan tai häntä arvostaa.

“Menen sisään”, hän sanoi ja juoksi kiviportaat ylös helmat kourissa, päätyi kirjastoon missä herrat tarjosivat hänelle sikarin, koska hän ei ollut sellainen nainen, jonka vatsa meni sikarista sekaisin.
“Haluaisiko rouva Närhi whiskeyn? Kysyi Anderson, ovitehtaan johtaja, Riston hyvä toveri.“Lopettakaa rouvittelu. Mä tunnen muuten itseni ikivanhaksi.”“Susta nyt ei ikinä tule vanhaa”, miehet sanoivat yhteen ääneen.“Et sä taida olla aikuinenkaan, noin pienet jalat.”Hän istui kirjoituspöydällä ja hymyili. Vähänpä ne tiesivät, että hän oli oppinut jo aikaa sitten tanssimaan liian pienissä kengissä. Eivät ne tajunneet, että hän oli sorja, koska ei syönyt vaan eli pillereillä, puristi vatsansa sisään kumiliivillä.

Kirja luo mielenkiintoisen kontrastin Vuokon maailmankuvan ja modernin, uudenlaisen yhteiskunnan välille. Kaikki on muuttumassa: musiikki, työelämä, naisen asema. Koko elämäntapa. Vuokolla on kuitenkin paljon kurottavaa pysyäkseen muutoksessa mukana.

“Aina me tehdään niin kuin fatsi haluaa”, Eetu sanoi. “Oletsä kuullut naisten oikeuksista?”“Isäsi tekee paljon töitä.” Ja elättää teidät, Vuokko ajatteli, nosti hillosipulipurkin työtasolle ja sulki jääkaapin oven.“Onko sulla edes omaa tahtoa?” Eetu kysyi, mutta Vuokko ei nähnyt tarpeelliseksi vastata. Tyttö tassutteli pois huoneesta imeskellen appelsiinimehua sormistaan. Vuokko jätti Einen kuorimaan perunoita ja meni vaihtamaan vaatteita. Piitun suljetun oven takaa kuului beatlejen jollotus. Vuokon päässä vilisivät tekemättömät asiat. Parin päivän päästä kaksi Riston asiakasta oli tulossa rouvineen heille syömään, pitäisi suunnitella Einen kanssa mitä laitettaisiin, hän kävisi Ekbergillä hakemassa leivoksia ja torilla ostamassa kalaa, juustoja pitäisi olla, viinit jäisivät Riston huoleksi. Hän astui ulos leningistään, avasi sukkanauhaliivin soljet ja otti sukat jalasta varoen, pula-ajasta jäänyt tapa, silloin ei uusia sukkia ostettu noin vain. Hän veti jalkaansa puuvillaiset pitkäthousut ja irrotti korvanapit. Ne olivat jättäneet korvalehtiin punaiset jäljet. Nainen sai kärsiä ollakseen tyylikäs.

Muutos lähtee kuitenkin liikkeelle hitaasta, lähes huomaamatta. Tähän vaikuttaa myös Vuokon omakuvan muutos, kun hän tutustuu kymmenisen vuotta nuorempaan Marttiin. Martti näkee hänessä muutakin kuin näppärän edustusrouvan.

Vuokon miehen täti Aune taas on syvästi uskonnollinen ja on vuosikymmenet kantanut syyllisyyttä siitä, ettei kuollut sisarensa sijasta rokkoon lapsena. Hänet on kasvatettu tiukkojen kristillisten ohjenuorien mukaisesti ja hänen elämäntehtävänään tuli olla vanhemmista vanhuudenpäivinä huolehtiminen. Vanhemmat kuitenkin kuolivat lähetystehtävissä Ambomaalla jo Aunen ollessa nuori. Hän on joutunut huolehtimaan itsestään ja samalla jäänyt kasvatuksensa – ja oman ankaran ajattelunsa - vangiksi.

“Missä Tädin pölynimuri on?”Aune puristi huulet yhteen. “En omista sellaista.”“Ai jaa. Eikö se olisi kätevä?”“En luota koneisiin. Tehokkaampaa tulosta saa aikaan omin käsin. Niin minun lapsuudessani siivottiin.”Tyttö ei tietenkään tiennyt mitään syöpäläisistä, miten niitä ennen aikaan kammottiin, pelättiin että ne levittäisivät tuberkuloosia tai pilkkukuumetta. Pappilassa oli ollut äärimmäisen siistiä, äidille oli tärkeää, että koti oli puhdas, valoisa ja tuuletettu.”

Aune elää vanhempiensa tavaroiden keskellä, isän muotokuvasta tuijottavan ankaran katseen alla. Työpaikalla hänet tunnetaan työnsä moitteettomasti hoitavana neiti Närhenä, ikuisena vanhanapiikana. Jotain kuitenkin alkaa tapahtua myös Aunen mielessä, kun hänen työtehtäviään muutetaan ja nuorempi rohkeampi nainen ottaa hoitaakseen hänen tehtäviänsä. Myös paremmin tutustuminen nuoreen sukulaistyttö Piituun muokkaa Aunen ankaraa ajattelua ja käytöstä enemmän ulkomaailmaa huomioivaksi.

Hän nousi väsyneenä pöydästä, meni takaisin konttorille. Katseli Mäkistä, kun se jutteli nuoren konttoritytön kanssa, tyttö kihersi ja kieputti poskikiharaa sormensa ympärille. Jos ne suhtautuivat Auneen kuin mieheen, mikseivät maksaneet sen mukaisesti?Juoksutyttö tuli juuri, kun hän oli lähdössä. Hän seisoi hallin peilin edessä kietomassa silkkihuivia kaulaansa, nyppimässä kaulukselta roskia. Tyttö ojensi hänelle kuoren, otti allekirjoituksen ja lähti. Hän sujautti kuoren käsilaukkuunsa. Ulkona oli helle, miksi ihmeessä hänellä oli takki? Kenelläkään muulla ei ollut.

Ratkaiseva repäisy tapahtuu, kun Aune päättää perinteisen täysihoitolamatkan sijasta lähteä kesälomallaan Kanarialle. Vasta kirjan viimeisillä sivuilla paljastuu, miten suuresti matka ja sen tapahtumat hänen elämäänsä lopulta vaikuttivat.

Kirjan teemoja ovat muutos, niin yksilön kuin yhteiskunnankin. 60-luvun yhteiskunta ja tavat tuntuvat nykylukijasta todella vanhanaikaisilta ja paikoin jopa järkyttävän puritaanisilta. Paljain jaloin kahvilaan meneminen on kiellettyä, ensimmäistä kertaa naisilla on mahdollisuus ruokailla ravintolassa ilman miesseuraa, naiset pukeutuvat helteellä korsetteihin ja sukkiin helteellä, avioero on skandaali. Kirjan henkilöiden kautta nykyajan lukijalla on mahdollisuus kurkistaa tuohon hämmentävän ambivalenttiin maailmankuvaan, jossa toisaalta haetaan uusia tuulia ja vaikutteita Lontoosta, toisaalta roikutaan vielä sitovissa ja tuomitsevissa ajattelumalleissa.

Pidin kaiken kaikkiaan kirjasta todella paljon. Kuten jo alussa mainitsin, kuvasi se hienosti 60-luvun helsinkiläistä yhteiskuntaa ja kulttuuria. Minusta oli myös mielenkiintoista päästä kahden aivan erilaisen henkilön pään sisälle. Vaikka tarinassa ei kaikkea Vuokon ja Aunen kohtaloista paljastettukaan, annettaan lopussa tietoa juuri tarpeeksi. Toki olisin mieluusti voinut lukea heidän vaiheistaan enemmänkin.

Ainoana miinuksena täytyy mainita pari epäloogisuutta tarinassa itsessään. Esim. kirjan alkupuolella puhutaan Aunen siskon kuolleen tulirokkoon, myöhemmin tauti on muuttunut tuhkarokoksi. Myös taittovaiheessa on tapahtunut joku pikku moka, ainakin minun lukemassani painoksessa. Vuokon ja Martin piknik hyppää yhtäkkiä autoon. Jouduin muutaman kerran lukemaan sivua ennen kuin tajusin, että se oli väärinpäin! (Ymmärrät kyllä, mitä tarkoitan, jos luet samaa painosta, s. 289-290.)

P.S. Suosittelen ensinnäkin kirjan lukemista. Ja sen kanssa jotain hauskaa cocktailia. Kirpeää, makeaa, raikasta tai hapanta – mikä vaan sinulle maistuu.

P.P.S. Yritä kestää tuo alla oleva kuva. Pakkohan sellainen oli tehdä. 60-luvun kunniaksi.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja on kehuttu ja kiitetty tarina tulevaisuuden maailmasta. Se sijoittuu aikaan, jolloin maapallon vesivarat on imetty vähiin ja armeija pitää valtaa tiukoin ottein. 

Päähenkilö Noria asuu nykyisen Lapin alueella, tunturin kupeessa, Uuden Qianin valtiossa. Siellä, missä on tuntemamme Rovaniemi, menee tuolloin menetettyjen alueiden raja. Alueiden, joiden vedet ovat pilaantuneet öljysodissa. Suuri osa tuntemistamme maista on huuhtoutunut mereen, kun mannerjäät sulivat ja merivesi valloitti mantereita. Laatokka tunnetaan järven sijasta lahtena, kuten myös Aral-järvi.

Kirja on hieno scifi-tarina, joka linkittyy vahvasti nykyajan maailmaan. Noria ja hänen ystävänsä Sanja etsivät muovihautausmaalta entisajan tavaroita, joiden käyttötarkoituksia voivat toisinaan vain arvailla. Yksi näistä löydöistä on CD-soitin, jonka käyttötarkoitus valkenee lähes vahingossa, kun he saavat käsiinsä CD-levyjä. CD:iltä on kuultavissa hämmentävä tarina: totuus puhtaista vesistä ja mahdollisuus murtaa armeijan diktatuuri.

Norian mieli kamppailee kolmen vaihtoehdon välillä: jäädäkö kotikylään jatkamaan isän perintöä teemestarina ja kantamaan vastuunsa veden vartijana, seuratako äitiä viikkojen matkan päähän toiselle puolelle Uutta Qiania vai lähteäkö omille poluilleen pohjoiseen, tutkimaan CD:itten kertoman tarinan totuudenpitävyyttä?

Kun hiljainen tila salaisuuden ympärillä kerran särkyy, se ei voi enää eheytyä.
“Luuletko, että se on totta?” Sanja lopulta kysyy. Hänen äänensä oli ohut ja katkeamaisillaan, eikä säröytynyt avaruus vetäytynyt ympäriltämme, se lepäsi syvänä ja karkottamattomana kuin valtameri. “Kaikki mitä hän sanoi?”
“Luulen”, sanoin. “Luulen, että se on totta.”“Niin minäkin”, Sanja sanoi.Hän sammutti entislaitteen. Kiekko hidastui ja jäi lopulta paikoilleen. Kaikista tuntemistani hiljaisuuksistani tämä oli painavin ja väistämättömin: ei salaisuuksien, vaan tietämisen hiljaisuus.

Teemestarin kirja ei voittanut minua puolelleen heti. Päinvastoin, se oli aluksi mielestäni jopa tylsä ja kerronta tuskallisen hidasta. 

Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin.

Nyt kun mietin asiaa tarkemmin, on Itärannan kerronnassa jotain samaa Kaikki se valo jota emme näe-kirjan kanssa. Se on kaunista, keveää ja kuvailevaa. Vähän liian lyyristä minun makuuni. Tarina kuitenkin alkoi kulkea nopeammin eteenpäin puolivälissä kirjaa ja lopussa jopa nautin siitä.

“Joku on tulossa!” Main poika Vesa huusi portin liepeiltä. Hänen askeleensa pölläyttivät lentoon pieniä tomupilviä, tahroja päivän kirkkaudessa, kun hän juoksi taloa kohti. Hän oli yhdeksänvuotias ja tunsi itsensä tärkeäksi, koska olimme antaneet hänen tehtäväkseen tarkkailla kylästä teemestarin talolle kulkevaa tietä ja ilmoittaa heti, jos hän näkisi tiellä jonkun. “Niillä on helivaunu.”“Mene teemajaan”, sanoin Maille. “Odota minua siellä.” Hän nyökkäsi. “Sinä myös, Vesa.” Mai lähti kävelemään majalle pihapolun kivilaattoja pitkin, ja Vesa rynnisti hypähtelevää puolijuoksua äitinsä perään.
Oli toimittava nopeasti. Juoksin huoneeseeni ja vaihdoin ylleni seremonia-asun, jonka pidin aina puhtaana ja sileänä. Matkalla ulos vilkaisin, etten ollut jättänyt kuitille ylimääräisä täysiä leilejä, ja käännyin kohti porttia.

Pidin kirjan lopusta, vaikka Norian päätökset matkan varrella tuntuivat liian dramaattisilta, epäuskottavilta. Viimeinen sivu kuitenkin pelasti tarinan. Onneksi. (Hei, ei kannata kurkistaa sinne, koska sillä taatusti spoilaa itseltään monta asiaa.)

Kirja oli eteerinen, syvällinen, kevyt ja hidas scifi-tarina. Ei kuitenkaan kannata pelästyä scifi-luokittelua. Tulevaisuuden maailmaa kuvaillaan hienosti ja monisäikeisesti ja Itäranta maalailee yksityskohtien avulla lukijalle tarkan kuvan maailmasta, jossa vain yhdellä asialla on väliä: puhtaalla vedellä.Uusi Qian muistuttaa hieman menneen Neuvostoliiton kuvauksia: valtavan kokoista maata hallinnoidaan toiselta puolelta mannerta ja hallinnon ote näkyy päivittäin kansalaisten elämässä rajoitusten, pelottelun ja uhkailujen muodossa. Vesirikoksen tehneitä etsitään vakoojien avulla ja kuka vaan voi olla pahin vihollisesi.

Pysähdyin kuistille. En nähnyt Sanjaa heti, mutta sitten huomasin hänet. Hän seisoi teemajalle vievällä polulla. Vaaleahiuksinen sotilas, jonka olin nähnyt usein Taron seurassa ja jonka siksi oletin hänen lähimmäksi aliupseerikseen, puhui Sanjan kanssa. En kuullut heidän sanojaan enkä nähnyt Sanjan kasvoja kunnolla hyönteishupun takaa, mutta hänen jäsenissään näkyi jännittyneisyys. Sotilas sanoi jotain ja Sanja liikahti levottomasti. Kävelin heidän luokseen. Sanja säpsähti minut huomatessaan. “Minun pitäisi mennä”, hän sanoi minulle, tai ehkä sotilaalle.“Sano isällesi terveisiä”, sotilas sanoi ja lähti kohti teemajaa.
“Joku isän vanha koulukaveri”, Sanja sanoi minulle, kun kävelimme kohti porttia. “Kyseli kaikenlaista omituista.”

Kirja onnistuu taitavasti muistuttamaan omasta onnekkuudesta ja hyvinvoinnista, mutta myös viemään mukanaan ihan erilaiseen ympäristöön, mihin on tottunut. Ja siitähän hyvässä kirjallisuudessa usein on kyse: se kertoo tarinoita, joita emme muuten osaisi edes kuvitella.

P.S. Ja mitäkö sitten nauttia kirjan kera? Hassua edes miettiä tätä: itsehaudutettua laadukasta teetä raikkaasta juomavedestä.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Sain eilen luettua loppuun hypetetyn kirja Olimme ihan suunniltamme. Kirjailija Fowler oli minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka on kirjoittanut muitakin suomennettuja teoksia (esim. Jane Austen -lukupiirin). Tartuin kirjaan aika lailla ennakkoluulottomasti, tosin positiivisin odotuksin. Tätä kirjaa on somessa kehuttu paljon, ja lisäksi se oli uuden lukupiirini ensimmäinen kirjavalinta. Lopputuloksena on kaksijakoinen mielipide: toisaalta kirjan aihepiiri ja sen käsittelytapa viehättivät minua, toisaalta kerronta jäi kuitenkin vähän liian keveäksi tai pinnalliseksi minun makuuni.

Tässä välissä on tarpeen mainita, että aika alkuvaiheessa tarinaa tehdään tärkeä paljastus, jonka ympärille koko tarina nivoutuu. On haastavaa kertoa tarinasta ja analysoida sitä paljastamatta tätä asiaa. En kuitenkaan halua pilata kenenkään lukukokemusta, joten yritän parhaani mukaan kuvailla teosta ilman spoilereita.

Kirjan kertojana on Rosemary, joka aloittaa tarinansa keskeltä, omista opiskeluajoistaan. Välillä hypätään lapsuuteen seuraamaan tapahtumia 5-vuotiaan Rosemaryn elämässä, jossain vaiheessa saamme maistiaisia myös kypsemmän Rosemaryn ajatuksista. Juonen keskiössä on kaiken aikaa kaipaus ja ikävöinti veli Lowellia ja sisar Ferniä kohtaan. Rosemary kertoo jo alussa, että he kumpikaan eivät ole hänen elämässään läsnä fyysisesti. Poissaolon syitä hän kuitenkin panttaa, vaikka ne jossain vaiheessa paljastuvatkin.

Kaipauksestaan huolimatta Rosemary ei juurikaan puhu sisaruksistaan kenellekään, ei edes vanhemmilleen. Itse asiassa hän ei puhu juuri mistään muustakaan, vaan onkin päätynyt tietyssä elämänvaiheessa olemaan hiljaa. Tämä käytösmalli on täysi vastakohta hänen temperamentilleen ja lapsuuteensa. Yksi tarinan kantavia voimia onkin puida syitä tähän radikaaliin käyttäytymisen muutokseen.

“Ollessani nelivuotias Rachel-niminen lapsenvahti oli yrittänyt kerran vaientaa minut juonikkaasti lusikoimalla popcornin jyviä kielelleni ja väittämällä, että ne halkeaisivat, jos vain pitäisin suun kiinni tarpeeksi pitkään.”

“-Sinä jäät mitättömän pieneksi, Fredericka-mummi sanoi joka kerta kun kaapi murheellisena munakokkelin lautaseltani roskiin. Ja: -Voisitko olla edes minuutin hiljaa, jotta tässä kuulisi omat ajatuksensa? Ihmiset olivat kysyneet minulta samaa niin kauan kuin muistin. Siihen aikaan vastaukseni oli kieltävä.”

“Illallisella käytin tavanomaista strategiaani enkä sanonut mitään. Puhutut sanat muuttavat yksilön tiedot yhteisiksi tiedoiksi, eikä siltä jyrkänteeltä pudottuaan pääse enää takaisin. Vaikenija ei tee mitään peruuttamatonta, ja olin ymmärtänyt vähitellen, että yleensä on viisainta vaieta. Oli ollut vaikea oppia pitämään suu kiinni, mutta 15-vuotiaana olin suuri hiljaisuuden ystävä.”

Kirjan kieli on toisaalta kevyttä ja nopealukuista, toisaalta se sisältää paljon informaatiota. Piaget'nsa ja Mahlerinsa lukenut saa varmasti teoksesta irti paljon enemmän kuin sellainen lukija, joka ei ole perehtynyt lapsen kehitykseen liittyviin psykologian perusteorioihin. Tämä ei missään nimessä tarkoita, etteikö kirjaa voisi ymmärtää tietämättä näistä mitään. Varmasti saa, ja samalla siinä sivussa pienen koosteen psykologisista näkemyksistä kehitysteorioihin.

Kokonaisuudessaan voisin sanoa, että kirja yllätti ja ei yllättänyt.

Yllätys oli se, mistä koko kirja oikeastaan kertoi. Jussi Valtonen kuvailee kirjan kannessa teosta seuraavin sanoin: “Fowlerin perhetarinan sympaattiseen kerrontaan on taitavasti kätketty sekä melkoinen juoniyllätys että suuria kysymyksiä lasten kasvattamisesta, vanhempien vastuusta ja tieteen etiikasta.” Tämä kaikki pitää paikkansa ja kokoaa aika hyvin omatkin ajatukseni kirjasta. Mutta se, miten ja millaisten tapahtumien kautta näitä asioita käsitellään, oli minulle suurin yllätys.

Mikä taas ei yllättänyt, oli kerronnan tavanomaisuus. Yllätyksellisyydestään huolimatta kirjan vire kaiken kaikkiaan oli jotenkin kovin tavanomainen. Tätä on vaikea kuvailla. Olisin kuitenkin kaivannut kerrontaan jotain lisää, jotain konkreettisempaa, raffimpaa. Nyt se jäi liian ulkokohtaiseksi ja hengettömäksi. Tätä kuvastaa hyvin se, että vaikka Rosemary on ikätoverini, ei mikään hänen kuvaamistaan elämäntilanteista todella koskettanut minua. En kokenut jakavani hänen kanssaan mitään, vaikka olen elänyt nuoruuttani ja aikuisuuttani samaan aikaan. Ymmärrän tietysti, että taustani on hyvin erilainen kuin amerikkalaisen psykologiperheen kasvatin. Tästä huolimatta olisin toivonut kirjan maailman ja aikalaiskuvauksen herättäneen minussa jotain tuntemuksia tuttuudesta tai samuudesta (onkohan tämä oikea sana? Samuus???)

Lukeminen ei kuitenkaan ole koskaan hukkaan heitettyä. (No, okei, on joskus. Esim. Koontzin Pimeyden enkeli kannattaa jättää kirjastoon.) Mutta tämä kirja kyllä kannattaa lukea. Se antaa sinulle ajatuksia ajattelun kehityksestä, toiminnan ja käytöksen motiiveista ja inhimillisyyden määritelmistä.

Odotan, että muutkin lukupiirini jäsenet saavat kirjan luettua, jotta pääsen puhumaan asioista niiden omilla nimillä. Jos kommentoit kirjaa blogiini tai Facebookissa, varoitathan ensin mahdollisista juonipaljastuksista!

P.S. Jaa-a, mitähän tämän kanssa voisikaan nauttia. Ehkä teetä? Ja terveellistä voikkoleipää.  

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää on hieno rakkaustarina. Olen jo aiemmin blogannut ihanasta Moyesin kirjasta Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Odotukset teoksen kohdalla olivat korkealla ja onneksi kirja täytti ne hienosti.

Kirja kertoo potkut turvallisesta kahvilatyöstään saaneesta Lousta, joka asuu yhä reilusti yli kaksikymppisenä vanhempiensa luona ja elää tylsää arkea urheiluhullun poikaystävänsä kanssa. Perheensä surkean rahatilanteen takia hän pestautuu epämiellyttävältä vaikuttavaan työhön neliraajahalvaantuneen Willin seuralaiseksi.

Will on katkera ja ilkeä nuorimies, joka vihaa elämäänsä pyörätuolissa ja täysin muiden ihmisten armoilla. Hän ei innostu mistään eikä näe elämässään mitään hyvää. Loulle selviää, että todellisuudessa hänet on palkattu valvomaan, ettei Willin aiempi itsemurhayritys pääse toistumaan. Will on luvannut vanhemmilleen puoli vuotta aikaa ennen kuin hän aikoo lähteä sveitsiläiselle klinikalle laillisen eutanasian takia.

Tästä alkaa Loun missio. Hän aikoo tehdä kaikkensa estääkseen Willin kuoleman. Lou alkaa näyttää miehelle elämän hyviä asioita viemällä tätä erilaisiin tapahtumiin ja pois kotoa. Jossain vaiheessa hän huomaa olevansa rakastunut mieheen, mikä ei tee tehtävää yhtään helpommaksi.

Naiivin ja elämää pelkäävän Loun ja intohimoisesti tuntevan Willin yhteentörmäys on herkullista luettavaa. Aiheestaan huolimatta teksti oli viihdyttävää ja helppolukuista, paikoin myös hauskaa. Löysin itseni useampaan otteeseen nauramasta ääneen. Kyyneleiltäkään en tietenkään välttynyt, onhan kyseessä rakkaustarina. Kyyneleet – niin onnen kuin surunkin – kuuluvat aina tähän genreen. En missään nimessä halua pilata kenenkään lukunautintoa kertomalla, miten tarina päättyy. Sen verran kuitenkin voin sanoa, että minusta loppu oli täydellinen. Juuri oikea.

Kuten Moyesin toinenkin kirja, oli myös tämä mielestäni hyvää leffakamaa. Ja elokuva onkin tulossa jo ensi vuonna eli kauaa ei tarvitse onneksi odottaa. Pääosia näyttelevät Game of Thronesista tuttu Emilia Clarke (joka ei vakuuttanut viimeisimmässä Terminator-leffassa – toivon mukaan tässä paremmin!) ja Sam Claflin, joka en vaan millään muista, vaikka olen nähnyt sekä Lumikin ja mestästäjän että Nälkäpelin, joissa molemmissa hän oli mukana.

Valitettavasti kirjani kiertää lainassa, joten minulla ei nyt ole antaa siitä tekstinäytteitä. Kuvakin jäi ottamatta. Siksi jatkan edellisen Moyes-bloggauksen jalanjäljillä, esittelemällä pari näyttelijää...

Game of Thronesissa blondina nähty Emilia Clarke esittää tulossa olevassa elokuvassa Louta, joka paitsi rakastuu, myös joutuu kohtaamaan omat pelkonsa ja rajoitteensa.

Sam Claflin näyttää kuvan mukaan passelilta Willin rooliin. Toivottavasti hänestä löytyy osaa tarvittava karisma eikä hän jää vain kauniiksi kiiltsikkapojuksi.

P.S. Suosittelen tämän kanssa Pimm'siä, mieluiten nro. 1:tä ginger alellä ja jäillä.