Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

Luin pitkästä aikaa Laura Honkasalon teoksen ja täytyy sanoa, että hän on kyllä loistava ajankuvaaja. Aiemmin lukemani Eropaperit ja Sinun lapsesi eivät ole sinun kuvasivat molemmat mukaansatempaavasti 70-lukua ja Perillä kello kuusi tuo hurmaavan lähelle 60-luvun väreineen, arkkitehtuureineen, musiikkineen, muoteineen, makuineen, kielineen. Vaikka en ole ko. aikana edes elänyt, tuntui se Honkasalon kuvailemana tutulta ja läheiseltä.

Perillä kello kuusi kertoo pääasiassa vuodesta 1966, ja hyppää ajoittain vuoteen 1996. Kirja alkaa 90-luvulta, kun siskokset Piitu ja Eetu tulevat tyhjentämään kuolleen isänsä taloa. Lukija saa heti tietää, että isä on mennyt naimisiin uudestaan erottuaan ensin naisten äidistä. Seuraavaksi hypätäänkin ajassa taaksepäin vuoteen 1966, jolloin Vuokon elämä äitinä ja edustusrouvana alkaa tuntua tyhjältä ja turhauttavalta. Jossain vaiheessa kerronta siirtyy Auneen, isän Tätiin, joka on vanha ja vanhanaikainen ja jonka luona aikakin tuntuu pysähtyneen.

Pidin kirjan tavasta kuvailla päähenkilöitä ja heidän kehitystään, muutosta omassa ajattelussa. 1966 on muutoksen vuosi sekä Vuokolle että Aunelle, vaikka aluksi sitä ei arvaisikaan.

Vuokosta saatu kuva on aluksi konservatiivinen ja ulkokultainen. Hän kiinnittää valtavasti huomiota ulkoisiin asioihin, kuten omaan ja lastensa ulkonäköön, kotiin, siihen mitä ihmiset sanovatkaan jos tytär saa saksasta ehdot. Hänestä naisen tehtävä on päästä ajoissa hyviin naimisiin. Kauniina morsiamena. Vähitellen kuitenkin selviää, ettei Vuokolla oikeastaan ole ollut muuta sisältöä elämässään. Mies on aina töissä ja korvaa poissaoloaan rahalla ja tavaralla. Vuokko on vuosikaudet huolehtinut lapsista ja kodista, järjestänyt suosittuja juhlia ja tehnyt omaa pr-toimintaansa miehensä uran eteen. Hänet tunnetaan kauniina, hauskana ja hyvänä seuranaisena. Oma mies ei kuitenkaan osaa tarpeeksi hänen panostaan tai häntä arvostaa.

“Menen sisään”, hän sanoi ja juoksi kiviportaat ylös helmat kourissa, päätyi kirjastoon missä herrat tarjosivat hänelle sikarin, koska hän ei ollut sellainen nainen, jonka vatsa meni sikarista sekaisin.
“Haluaisiko rouva Närhi whiskeyn? Kysyi Anderson, ovitehtaan johtaja, Riston hyvä toveri.“Lopettakaa rouvittelu. Mä tunnen muuten itseni ikivanhaksi.”“Susta nyt ei ikinä tule vanhaa”, miehet sanoivat yhteen ääneen.“Et sä taida olla aikuinenkaan, noin pienet jalat.”Hän istui kirjoituspöydällä ja hymyili. Vähänpä ne tiesivät, että hän oli oppinut jo aikaa sitten tanssimaan liian pienissä kengissä. Eivät ne tajunneet, että hän oli sorja, koska ei syönyt vaan eli pillereillä, puristi vatsansa sisään kumiliivillä.

Kirja luo mielenkiintoisen kontrastin Vuokon maailmankuvan ja modernin, uudenlaisen yhteiskunnan välille. Kaikki on muuttumassa: musiikki, työelämä, naisen asema. Koko elämäntapa. Vuokolla on kuitenkin paljon kurottavaa pysyäkseen muutoksessa mukana.

“Aina me tehdään niin kuin fatsi haluaa”, Eetu sanoi. “Oletsä kuullut naisten oikeuksista?”“Isäsi tekee paljon töitä.” Ja elättää teidät, Vuokko ajatteli, nosti hillosipulipurkin työtasolle ja sulki jääkaapin oven.“Onko sulla edes omaa tahtoa?” Eetu kysyi, mutta Vuokko ei nähnyt tarpeelliseksi vastata. Tyttö tassutteli pois huoneesta imeskellen appelsiinimehua sormistaan. Vuokko jätti Einen kuorimaan perunoita ja meni vaihtamaan vaatteita. Piitun suljetun oven takaa kuului beatlejen jollotus. Vuokon päässä vilisivät tekemättömät asiat. Parin päivän päästä kaksi Riston asiakasta oli tulossa rouvineen heille syömään, pitäisi suunnitella Einen kanssa mitä laitettaisiin, hän kävisi Ekbergillä hakemassa leivoksia ja torilla ostamassa kalaa, juustoja pitäisi olla, viinit jäisivät Riston huoleksi. Hän astui ulos leningistään, avasi sukkanauhaliivin soljet ja otti sukat jalasta varoen, pula-ajasta jäänyt tapa, silloin ei uusia sukkia ostettu noin vain. Hän veti jalkaansa puuvillaiset pitkäthousut ja irrotti korvanapit. Ne olivat jättäneet korvalehtiin punaiset jäljet. Nainen sai kärsiä ollakseen tyylikäs.

Muutos lähtee kuitenkin liikkeelle hitaasta, lähes huomaamatta. Tähän vaikuttaa myös Vuokon omakuvan muutos, kun hän tutustuu kymmenisen vuotta nuorempaan Marttiin. Martti näkee hänessä muutakin kuin näppärän edustusrouvan.

Vuokon miehen täti Aune taas on syvästi uskonnollinen ja on vuosikymmenet kantanut syyllisyyttä siitä, ettei kuollut sisarensa sijasta rokkoon lapsena. Hänet on kasvatettu tiukkojen kristillisten ohjenuorien mukaisesti ja hänen elämäntehtävänään tuli olla vanhemmista vanhuudenpäivinä huolehtiminen. Vanhemmat kuitenkin kuolivat lähetystehtävissä Ambomaalla jo Aunen ollessa nuori. Hän on joutunut huolehtimaan itsestään ja samalla jäänyt kasvatuksensa – ja oman ankaran ajattelunsa - vangiksi.

“Missä Tädin pölynimuri on?”Aune puristi huulet yhteen. “En omista sellaista.”“Ai jaa. Eikö se olisi kätevä?”“En luota koneisiin. Tehokkaampaa tulosta saa aikaan omin käsin. Niin minun lapsuudessani siivottiin.”Tyttö ei tietenkään tiennyt mitään syöpäläisistä, miten niitä ennen aikaan kammottiin, pelättiin että ne levittäisivät tuberkuloosia tai pilkkukuumetta. Pappilassa oli ollut äärimmäisen siistiä, äidille oli tärkeää, että koti oli puhdas, valoisa ja tuuletettu.”

Aune elää vanhempiensa tavaroiden keskellä, isän muotokuvasta tuijottavan ankaran katseen alla. Työpaikalla hänet tunnetaan työnsä moitteettomasti hoitavana neiti Närhenä, ikuisena vanhanapiikana. Jotain kuitenkin alkaa tapahtua myös Aunen mielessä, kun hänen työtehtäviään muutetaan ja nuorempi rohkeampi nainen ottaa hoitaakseen hänen tehtäviänsä. Myös paremmin tutustuminen nuoreen sukulaistyttö Piituun muokkaa Aunen ankaraa ajattelua ja käytöstä enemmän ulkomaailmaa huomioivaksi.

Hän nousi väsyneenä pöydästä, meni takaisin konttorille. Katseli Mäkistä, kun se jutteli nuoren konttoritytön kanssa, tyttö kihersi ja kieputti poskikiharaa sormensa ympärille. Jos ne suhtautuivat Auneen kuin mieheen, mikseivät maksaneet sen mukaisesti?Juoksutyttö tuli juuri, kun hän oli lähdössä. Hän seisoi hallin peilin edessä kietomassa silkkihuivia kaulaansa, nyppimässä kaulukselta roskia. Tyttö ojensi hänelle kuoren, otti allekirjoituksen ja lähti. Hän sujautti kuoren käsilaukkuunsa. Ulkona oli helle, miksi ihmeessä hänellä oli takki? Kenelläkään muulla ei ollut.

Ratkaiseva repäisy tapahtuu, kun Aune päättää perinteisen täysihoitolamatkan sijasta lähteä kesälomallaan Kanarialle. Vasta kirjan viimeisillä sivuilla paljastuu, miten suuresti matka ja sen tapahtumat hänen elämäänsä lopulta vaikuttivat.

Kirjan teemoja ovat muutos, niin yksilön kuin yhteiskunnankin. 60-luvun yhteiskunta ja tavat tuntuvat nykylukijasta todella vanhanaikaisilta ja paikoin jopa järkyttävän puritaanisilta. Paljain jaloin kahvilaan meneminen on kiellettyä, ensimmäistä kertaa naisilla on mahdollisuus ruokailla ravintolassa ilman miesseuraa, naiset pukeutuvat helteellä korsetteihin ja sukkiin helteellä, avioero on skandaali. Kirjan henkilöiden kautta nykyajan lukijalla on mahdollisuus kurkistaa tuohon hämmentävän ambivalenttiin maailmankuvaan, jossa toisaalta haetaan uusia tuulia ja vaikutteita Lontoosta, toisaalta roikutaan vielä sitovissa ja tuomitsevissa ajattelumalleissa.

Pidin kaiken kaikkiaan kirjasta todella paljon. Kuten jo alussa mainitsin, kuvasi se hienosti 60-luvun helsinkiläistä yhteiskuntaa ja kulttuuria. Minusta oli myös mielenkiintoista päästä kahden aivan erilaisen henkilön pään sisälle. Vaikka tarinassa ei kaikkea Vuokon ja Aunen kohtaloista paljastettukaan, annettaan lopussa tietoa juuri tarpeeksi. Toki olisin mieluusti voinut lukea heidän vaiheistaan enemmänkin.

Ainoana miinuksena täytyy mainita pari epäloogisuutta tarinassa itsessään. Esim. kirjan alkupuolella puhutaan Aunen siskon kuolleen tulirokkoon, myöhemmin tauti on muuttunut tuhkarokoksi. Myös taittovaiheessa on tapahtunut joku pikku moka, ainakin minun lukemassani painoksessa. Vuokon ja Martin piknik hyppää yhtäkkiä autoon. Jouduin muutaman kerran lukemaan sivua ennen kuin tajusin, että se oli väärinpäin! (Ymmärrät kyllä, mitä tarkoitan, jos luet samaa painosta, s. 289-290.)

P.S. Suosittelen ensinnäkin kirjan lukemista. Ja sen kanssa jotain hauskaa cocktailia. Kirpeää, makeaa, raikasta tai hapanta – mikä vaan sinulle maistuu.

P.P.S. Yritä kestää tuo alla oleva kuva. Pakkohan sellainen oli tehdä. 60-luvun kunniaksi.