Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Sain eilen luettua loppuun hypetetyn kirja Olimme ihan suunniltamme. Kirjailija Fowler oli minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka on kirjoittanut muitakin suomennettuja teoksia (esim. Jane Austen -lukupiirin). Tartuin kirjaan aika lailla ennakkoluulottomasti, tosin positiivisin odotuksin. Tätä kirjaa on somessa kehuttu paljon, ja lisäksi se oli uuden lukupiirini ensimmäinen kirjavalinta. Lopputuloksena on kaksijakoinen mielipide: toisaalta kirjan aihepiiri ja sen käsittelytapa viehättivät minua, toisaalta kerronta jäi kuitenkin vähän liian keveäksi tai pinnalliseksi minun makuuni.

Tässä välissä on tarpeen mainita, että aika alkuvaiheessa tarinaa tehdään tärkeä paljastus, jonka ympärille koko tarina nivoutuu. On haastavaa kertoa tarinasta ja analysoida sitä paljastamatta tätä asiaa. En kuitenkaan halua pilata kenenkään lukukokemusta, joten yritän parhaani mukaan kuvailla teosta ilman spoilereita.

Kirjan kertojana on Rosemary, joka aloittaa tarinansa keskeltä, omista opiskeluajoistaan. Välillä hypätään lapsuuteen seuraamaan tapahtumia 5-vuotiaan Rosemaryn elämässä, jossain vaiheessa saamme maistiaisia myös kypsemmän Rosemaryn ajatuksista. Juonen keskiössä on kaiken aikaa kaipaus ja ikävöinti veli Lowellia ja sisar Ferniä kohtaan. Rosemary kertoo jo alussa, että he kumpikaan eivät ole hänen elämässään läsnä fyysisesti. Poissaolon syitä hän kuitenkin panttaa, vaikka ne jossain vaiheessa paljastuvatkin.

Kaipauksestaan huolimatta Rosemary ei juurikaan puhu sisaruksistaan kenellekään, ei edes vanhemmilleen. Itse asiassa hän ei puhu juuri mistään muustakaan, vaan onkin päätynyt tietyssä elämänvaiheessa olemaan hiljaa. Tämä käytösmalli on täysi vastakohta hänen temperamentilleen ja lapsuuteensa. Yksi tarinan kantavia voimia onkin puida syitä tähän radikaaliin käyttäytymisen muutokseen.

“Ollessani nelivuotias Rachel-niminen lapsenvahti oli yrittänyt kerran vaientaa minut juonikkaasti lusikoimalla popcornin jyviä kielelleni ja väittämällä, että ne halkeaisivat, jos vain pitäisin suun kiinni tarpeeksi pitkään.”

“-Sinä jäät mitättömän pieneksi, Fredericka-mummi sanoi joka kerta kun kaapi murheellisena munakokkelin lautaseltani roskiin. Ja: -Voisitko olla edes minuutin hiljaa, jotta tässä kuulisi omat ajatuksensa? Ihmiset olivat kysyneet minulta samaa niin kauan kuin muistin. Siihen aikaan vastaukseni oli kieltävä.”

“Illallisella käytin tavanomaista strategiaani enkä sanonut mitään. Puhutut sanat muuttavat yksilön tiedot yhteisiksi tiedoiksi, eikä siltä jyrkänteeltä pudottuaan pääse enää takaisin. Vaikenija ei tee mitään peruuttamatonta, ja olin ymmärtänyt vähitellen, että yleensä on viisainta vaieta. Oli ollut vaikea oppia pitämään suu kiinni, mutta 15-vuotiaana olin suuri hiljaisuuden ystävä.”

Kirjan kieli on toisaalta kevyttä ja nopealukuista, toisaalta se sisältää paljon informaatiota. Piaget'nsa ja Mahlerinsa lukenut saa varmasti teoksesta irti paljon enemmän kuin sellainen lukija, joka ei ole perehtynyt lapsen kehitykseen liittyviin psykologian perusteorioihin. Tämä ei missään nimessä tarkoita, etteikö kirjaa voisi ymmärtää tietämättä näistä mitään. Varmasti saa, ja samalla siinä sivussa pienen koosteen psykologisista näkemyksistä kehitysteorioihin.

Kokonaisuudessaan voisin sanoa, että kirja yllätti ja ei yllättänyt.

Yllätys oli se, mistä koko kirja oikeastaan kertoi. Jussi Valtonen kuvailee kirjan kannessa teosta seuraavin sanoin: “Fowlerin perhetarinan sympaattiseen kerrontaan on taitavasti kätketty sekä melkoinen juoniyllätys että suuria kysymyksiä lasten kasvattamisesta, vanhempien vastuusta ja tieteen etiikasta.” Tämä kaikki pitää paikkansa ja kokoaa aika hyvin omatkin ajatukseni kirjasta. Mutta se, miten ja millaisten tapahtumien kautta näitä asioita käsitellään, oli minulle suurin yllätys.

Mikä taas ei yllättänyt, oli kerronnan tavanomaisuus. Yllätyksellisyydestään huolimatta kirjan vire kaiken kaikkiaan oli jotenkin kovin tavanomainen. Tätä on vaikea kuvailla. Olisin kuitenkin kaivannut kerrontaan jotain lisää, jotain konkreettisempaa, raffimpaa. Nyt se jäi liian ulkokohtaiseksi ja hengettömäksi. Tätä kuvastaa hyvin se, että vaikka Rosemary on ikätoverini, ei mikään hänen kuvaamistaan elämäntilanteista todella koskettanut minua. En kokenut jakavani hänen kanssaan mitään, vaikka olen elänyt nuoruuttani ja aikuisuuttani samaan aikaan. Ymmärrän tietysti, että taustani on hyvin erilainen kuin amerikkalaisen psykologiperheen kasvatin. Tästä huolimatta olisin toivonut kirjan maailman ja aikalaiskuvauksen herättäneen minussa jotain tuntemuksia tuttuudesta tai samuudesta (onkohan tämä oikea sana? Samuus???)

Lukeminen ei kuitenkaan ole koskaan hukkaan heitettyä. (No, okei, on joskus. Esim. Koontzin Pimeyden enkeli kannattaa jättää kirjastoon.) Mutta tämä kirja kyllä kannattaa lukea. Se antaa sinulle ajatuksia ajattelun kehityksestä, toiminnan ja käytöksen motiiveista ja inhimillisyyden määritelmistä.

Odotan, että muutkin lukupiirini jäsenet saavat kirjan luettua, jotta pääsen puhumaan asioista niiden omilla nimillä. Jos kommentoit kirjaa blogiini tai Facebookissa, varoitathan ensin mahdollisista juonipaljastuksista!

P.S. Jaa-a, mitähän tämän kanssa voisikaan nauttia. Ehkä teetä? Ja terveellistä voikkoleipää.