Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja on kehuttu ja kiitetty tarina tulevaisuuden maailmasta. Se sijoittuu aikaan, jolloin maapallon vesivarat on imetty vähiin ja armeija pitää valtaa tiukoin ottein. 

Päähenkilö Noria asuu nykyisen Lapin alueella, tunturin kupeessa, Uuden Qianin valtiossa. Siellä, missä on tuntemamme Rovaniemi, menee tuolloin menetettyjen alueiden raja. Alueiden, joiden vedet ovat pilaantuneet öljysodissa. Suuri osa tuntemistamme maista on huuhtoutunut mereen, kun mannerjäät sulivat ja merivesi valloitti mantereita. Laatokka tunnetaan järven sijasta lahtena, kuten myös Aral-järvi.

Kirja on hieno scifi-tarina, joka linkittyy vahvasti nykyajan maailmaan. Noria ja hänen ystävänsä Sanja etsivät muovihautausmaalta entisajan tavaroita, joiden käyttötarkoituksia voivat toisinaan vain arvailla. Yksi näistä löydöistä on CD-soitin, jonka käyttötarkoitus valkenee lähes vahingossa, kun he saavat käsiinsä CD-levyjä. CD:iltä on kuultavissa hämmentävä tarina: totuus puhtaista vesistä ja mahdollisuus murtaa armeijan diktatuuri.

Norian mieli kamppailee kolmen vaihtoehdon välillä: jäädäkö kotikylään jatkamaan isän perintöä teemestarina ja kantamaan vastuunsa veden vartijana, seuratako äitiä viikkojen matkan päähän toiselle puolelle Uutta Qiania vai lähteäkö omille poluilleen pohjoiseen, tutkimaan CD:itten kertoman tarinan totuudenpitävyyttä?

Kun hiljainen tila salaisuuden ympärillä kerran särkyy, se ei voi enää eheytyä.
“Luuletko, että se on totta?” Sanja lopulta kysyy. Hänen äänensä oli ohut ja katkeamaisillaan, eikä säröytynyt avaruus vetäytynyt ympäriltämme, se lepäsi syvänä ja karkottamattomana kuin valtameri. “Kaikki mitä hän sanoi?”
“Luulen”, sanoin. “Luulen, että se on totta.”“Niin minäkin”, Sanja sanoi.Hän sammutti entislaitteen. Kiekko hidastui ja jäi lopulta paikoilleen. Kaikista tuntemistani hiljaisuuksistani tämä oli painavin ja väistämättömin: ei salaisuuksien, vaan tietämisen hiljaisuus.

Teemestarin kirja ei voittanut minua puolelleen heti. Päinvastoin, se oli aluksi mielestäni jopa tylsä ja kerronta tuskallisen hidasta. 

Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin.

Nyt kun mietin asiaa tarkemmin, on Itärannan kerronnassa jotain samaa Kaikki se valo jota emme näe-kirjan kanssa. Se on kaunista, keveää ja kuvailevaa. Vähän liian lyyristä minun makuuni. Tarina kuitenkin alkoi kulkea nopeammin eteenpäin puolivälissä kirjaa ja lopussa jopa nautin siitä.

“Joku on tulossa!” Main poika Vesa huusi portin liepeiltä. Hänen askeleensa pölläyttivät lentoon pieniä tomupilviä, tahroja päivän kirkkaudessa, kun hän juoksi taloa kohti. Hän oli yhdeksänvuotias ja tunsi itsensä tärkeäksi, koska olimme antaneet hänen tehtäväkseen tarkkailla kylästä teemestarin talolle kulkevaa tietä ja ilmoittaa heti, jos hän näkisi tiellä jonkun. “Niillä on helivaunu.”“Mene teemajaan”, sanoin Maille. “Odota minua siellä.” Hän nyökkäsi. “Sinä myös, Vesa.” Mai lähti kävelemään majalle pihapolun kivilaattoja pitkin, ja Vesa rynnisti hypähtelevää puolijuoksua äitinsä perään.
Oli toimittava nopeasti. Juoksin huoneeseeni ja vaihdoin ylleni seremonia-asun, jonka pidin aina puhtaana ja sileänä. Matkalla ulos vilkaisin, etten ollut jättänyt kuitille ylimääräisä täysiä leilejä, ja käännyin kohti porttia.

Pidin kirjan lopusta, vaikka Norian päätökset matkan varrella tuntuivat liian dramaattisilta, epäuskottavilta. Viimeinen sivu kuitenkin pelasti tarinan. Onneksi. (Hei, ei kannata kurkistaa sinne, koska sillä taatusti spoilaa itseltään monta asiaa.)

Kirja oli eteerinen, syvällinen, kevyt ja hidas scifi-tarina. Ei kuitenkaan kannata pelästyä scifi-luokittelua. Tulevaisuuden maailmaa kuvaillaan hienosti ja monisäikeisesti ja Itäranta maalailee yksityskohtien avulla lukijalle tarkan kuvan maailmasta, jossa vain yhdellä asialla on väliä: puhtaalla vedellä.Uusi Qian muistuttaa hieman menneen Neuvostoliiton kuvauksia: valtavan kokoista maata hallinnoidaan toiselta puolelta mannerta ja hallinnon ote näkyy päivittäin kansalaisten elämässä rajoitusten, pelottelun ja uhkailujen muodossa. Vesirikoksen tehneitä etsitään vakoojien avulla ja kuka vaan voi olla pahin vihollisesi.

Pysähdyin kuistille. En nähnyt Sanjaa heti, mutta sitten huomasin hänet. Hän seisoi teemajalle vievällä polulla. Vaaleahiuksinen sotilas, jonka olin nähnyt usein Taron seurassa ja jonka siksi oletin hänen lähimmäksi aliupseerikseen, puhui Sanjan kanssa. En kuullut heidän sanojaan enkä nähnyt Sanjan kasvoja kunnolla hyönteishupun takaa, mutta hänen jäsenissään näkyi jännittyneisyys. Sotilas sanoi jotain ja Sanja liikahti levottomasti. Kävelin heidän luokseen. Sanja säpsähti minut huomatessaan. “Minun pitäisi mennä”, hän sanoi minulle, tai ehkä sotilaalle.“Sano isällesi terveisiä”, sotilas sanoi ja lähti kohti teemajaa.
“Joku isän vanha koulukaveri”, Sanja sanoi minulle, kun kävelimme kohti porttia. “Kyseli kaikenlaista omituista.”

Kirja onnistuu taitavasti muistuttamaan omasta onnekkuudesta ja hyvinvoinnista, mutta myös viemään mukanaan ihan erilaiseen ympäristöön, mihin on tottunut. Ja siitähän hyvässä kirjallisuudessa usein on kyse: se kertoo tarinoita, joita emme muuten osaisi edes kuvitella.

P.S. Ja mitäkö sitten nauttia kirjan kera? Hassua edes miettiä tätä: itsehaudutettua laadukasta teetä raikkaasta juomavedestä.