Satuin viikonloppuna katsoamaan
elokuvan nimeltä Phoenix. Leffa on tehty jo vuonna 2014,
mutta enpä ole siihen aiemmin missään törmännyt. Nyt löytyi
ilmeisen vahingossa Elisa Viihteeltä. (Mieheni halusi yllättää
minut ja tarjosi lauantai-illan leffavaihtoehdoksi neljän
action-pläjäyksen lisäksi tätä. Hän tuli myöhemmin katumaan
tekoaan.)
Elokuvan sijoittuu toisen maailmansodan
jälkeiseen Saksaan. Juutalaisnainen Nelly Lenz (Nina Hoss) palaa
keskitysleiriltä ystävänsä Lenen avustamana. Nellyn kasvot ovat
vahingoittuneet niin pahasti, että ne joudutaan leikkaamaan uuteen
uskoon. Naisen alkuperäistä ulkonäköä ei missään vaiheessa
nähdä muutoin kuin epäselvissä ja rakeisissa valokuvissa.
Plastiikkakirurgi kannustaa Nellyä aloittamaan uuden elämän uuden
ulkonäön turvin, mutta nainen ei tätä halua.
Hän alkaa etsiä miestään Johnnya
(Ronald Zehrfeld),
joka uskoo vaimonsa kuolleen keskitysleirillä. Johnny
löytyy Phoenix-nimisestä baarista, jossa tämä työskentelee
siivoojana. Tarina ei kerro, miten Johnny on tähän tehtävään
joutunut, onhan hän ammatiltaan pianisti. Muutenkin Johnny jää
henkilöhahmona mysteeriksi. Hänen ainoa vaikuttimensa tuntuu olevan
raha. Muutenkin Johnny vaikuttaa läpipahalta, pahimman laatuiselta
petturilta. Hän ei tunnista vaimoaan, vaan näkee tässä
mahdollisuuden päästä käsiksi Nellyn omaisuuteen. Hän alkaa
valmentaa vaimoaan muistuttavaa Nellyä Nellyksi, itsekseen.
Nellylle selviää miehensä
petollisuus jo varhaisessa vaiheessa, mutta siitä huolimatta hän
haluaa jäädä roikkumaan menneeseen eikä halua aloittaa uutta
elämää uudessa maassa varallisuutensa ja uuden ulkonäkönsä
turvin. Nelly on hahmona säikky ja arka, mutta muu olisi ollut vielä
epäuskottavavampaa – olihan hän keskitysleiriltä selvinnyt.
Hänen kokemuksiinsa vankina ei juurikaan viitata yhtä kohtausta
lukuunottamatta, mikä saa katsojan pohtimaan hänelle tapahtuneita
asioita.
Hieman epäuskottavaa on se, ettei
Johnny tunnista Nellyä, vaikka ajautuu asumaan tämän kanssa samaan
asuntoon. Luulisi, että kävelytyyli, käsialan samanlaisuus,
ilmeet, eleet tai viimeistään ääni paljastaisivat totuuden.
Tarinan epäloogisuudet eivät kuitenkaan pääty tähän.
Plastiikkakirurgia on jättänyt Nellyn kasvoihin vain mustelmia
silmien ympärille, ei arpia lainkaan.
Epäloogisuudet eivät kuitenkaan
vaivanneet minua, koska pidin leffan tunnelmasta ja tarinasta.
Musiikilla ei juuri mässäilty ja se vähä, mitä sitä oli, sopi
tunnelmaan hienosti. Phoenix-baarin laulajaduo kiinnittää Nellyn
huomion, todennäköisesti siksi, että laulajanaiset muistuttavat
häntä omasta laulajan taustasta. Mutta myös vieraannuttavat häntä
siitä. Hienoiten musiikki pääsee kuitenkin esille
loppukohtauksessa, jossa tapahtui antiikin kirjallisuudesta tuttu
anagnorisis, tunnistaminen. Ja mikä sopivinta, se tapahtui juuri
musiikin kautta.
Elokuvan nimi kuvastanee Nellyn nousua
tuhkasta, kuin feenikslintu. Pelokas vankinumerolla tatuoitu nainen
muuttuu hiljalleen omaksi itsekseen. Ehkä siksi hän haluaa roikkua
mukana Johnnyn oudossa suunnitelmassa, jossa hän voi hiljalleen
harjoitella Nellynä olemista. Koska sitä hän ei ole voinut olla
aikoihin. Keskitysleirillä olet vain numero, et hiuksia värjäävä
ja meikkaava vaimo etkä laulaja. Lopulta Nelly on oma itsensä.
Ainakin ulkoisesti. Ja mitä sitten tapahtuu, jää arvoitukseksi.
Sitten toinen mielipide: Mieheni ja
poikani olivat järkyttyneitä elokuvan huonoudesta ja tylsyydestä.
Siinä kun ei varsinaisesti tapahtunut juuri mitään. Mutta siinä
juuri olikin sen hienous. Elokuva pani miettimään henkilöiden
käytöstä ja sitä, oliko käytöksessä järkeä. Ihmiset tekevät
jatkuvasti asioita, jotka vahingoittavat heitä. Ehkä se vain on
yksi ihmisyyden ilmentymä?
Tutustuin elokuvan myötä uuteen
kappaleeseen, Speak Low. Tässä pari versiota siitä: Billie Holidayn versio ja Barbra Streisandin tulkinta. Leffaversiota en halua linkittää. Sen ymmärtää sitten, jos
elokuvan katsoo.
Ja lopuksi vielä elokuvan traileri.
Just sellasta kamaa, mitä haluaa katsoa yksin Maximin kauniissa
salissa. Ilman karkkia, ilman mitään.
No comments:
Post a Comment