Jan 30, 2016

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Odotukseni olivat kaksijakoiset, kun aloin lukea Kate Mortonin uusinta kirjaa Kaukaiset hetket. Rakastuin Mortonin esikoisteokseen Paluu Rivertoniin ja myös sitä seurannut Hylätty puutarha oli kelpo kirja – vaikkakaan ei edeltäjänsä veroinen. Toisaalta olin kuullut monesta suunnasta, että Kaukaiset hetket on tylsä ja moni oli jättänyt sen keskenkin. Toivoin siis lukunautintoa, mutta pelkäsin pannukakkua. Ja tässä se nyt tulee, vihdoinkin, 724 sivua ja kolmisen viikkoa myöhemmin, oma mielipiteeni Kaukaisista hetkistä.

No, kirja oli hyvin mortonmainen. Kolmen lukemani teoksen pohjalta voisi kirjailijan tyyliä jo kuvailla tietynlaiseksi. Mortonin tarinat eivät etene kronologisesti. Päinvastoin. Niiden tavoite on pitää koko ajan lukija varpaillaan ja yllättää sitomalla kaikki irtonaiset langanpäät yhteen lopussa. Kirjoissa seurataan samaa tarinaa eri näkökulmista ja siksi on tärkeää olla koko ajan tarkkana. Kieli ei kuitenkaan ole kovin monimutkaista, joten kirjojen lukeminen on edennyt sen puolesta rivakasti. (Paitsi viimeisimmässä. Mutta siitä kohta lisää...) Kaikki kirjat ovat olleet paksuja, joten lukunautinto ei ole päässyt hetkessä loppumaan. Yhdistävä tekijä on myös se, että kaikki kirjat sijoittuvat nykyajan lisäksi aina myös menneisyyteen. Kaikissa kolmessa teoksessa on palattu nykyajasta (tai lähimailta) menneen ajan Englantiin, kartanoiden maailmaan, jossa on tapahtunut asioita, jotka vaativat selvitystä.

Mutta se kirjojen yhtäläisyyksistä. Jos olet Mortonisi lukenut, tiedät kyllä nämä seikat. Jos et ole, niin suosittelen tarttumaan Rivertoniin. Kirja on kärkikymmenikössäni! Valitettavasti Kaukaiset hetket ei pääse lähellekään sitä.

Kirjailijalla on selvästi ollut kunnianhimoiset tavoitteet. Kuten Hylätyssä puutarhassakin, myös Kaukaisissa hetkissä liikutaan kirjallisuuden maailmassa. Tästä syystä erilaiset tekstigenret ja tarinoiden symboliikka nousevat esille poikkeuksellisen vahvasti – ainakin jos verrataan yleisesti viihdekirjoihin, joihin Mortonit itse lokeroisin. Kirjallisuuden harrastaja tai alaa opiskellut voi ehkä saada jopa pieniä kiksejä kirjallisuuden jalustalle nostamisesta ja verhotuista intertekstuaalisista yhteyksistä.

Kaukaisissa hetkissä liikutaan kahdessa ajassa: 1990-luvulla ja toisen maailmansodan ajassa. Nuori kustannustoimittaja Edie Burchill alkaa kaivella sulkeutuneen ja kireän oloisen äitinsä menneisyyttä evakkolapsena vanhassa Milderhurstin kartanossa. Samalla hän sukeltaa kartanon ja sen viimeisimpien asukkaiden tarinaan. Jostain syystä äiti ei halua muistella kokemuksiaan Milderhurstissa Blythen perheen luona, vaan yrittää pimittää Edieltä tietoa. Edie kuitenkin tutustuu sisaruksiin Percyyn, Saffyyn ja Juneen, jotka asuttavat viimeisinä Blythen perheen jäseninä ränsistynyttä kartanoa. (Kartano kuvauksineen saa muuten paljon tilaa kirjan sivuilla. Välillä minusta tuntui, että olinkin lukemassa kummitustarinaa. Mieleen tuli myös Sarah Watersin Vieras kartanossa, joka kuvaa myös huonokuntoista kartanoa ja sen henkiä.)

 Värähdin, sillä mieleeni kohosi yhtäkkiä uhkaava kuva linnasta kyyristelevänä jättiläisenä. Tumma ja nimetön peto, joka pidätti henkeään, sadun iso vanha rupikonna odottamassa neitoa, joka puijaisi suutelemaan itseään. Ajattelin tietysti Liejumiestä, maanalista liukasta olentoa, joka nousee järvestä vaatimaan itselleen vintin ikkunassa istuvaa tyttöä.
“Saffy ja minä leikimme lapsina paljon mielikuvitusleikkejä. Kuvittelimme, että edellisten asukkaiden perhe asuu käytävissä ja kieltäytyy lähtemästä. Kutsuimme heitä talonmiehiksi, ja aina kun kuului ääni, jota emme osanneet selittää, tiesimme että sen täytyi johtua heistä.” Ihanko totta?” Ääneni oli lähinnä kuiskaus.
Ilmeeni sai hänet nauramaan, mutta outo iloton käkätys loppui yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. “No eiväthän he nyt oikeita olleet. Eivät tietenkään. Nuo äänet lähtevät hiiristä. Hiiriä meillä kyllä riittää.” Silmäkulmassa nytkähti kun hän tarkasteli minua. “Mitenkä lie. Haluaisitteko nähdä sen lastenhuoneen kaapin, jossa on salainen ovi?” Taisin ihan oikeasti vinkaista. “Ehdottomasti.” “Eiköhän sitten lähdetä. Sinne on melkoinen kapuaminen.”

Tarina pomppii ajassa ja kertojassa edestakaisin. Vähitellen kirjassa avautuu yhtenäinen tarina, jota tähdittävät Edien lisäksi Blythen sisarukset. Kerronnan keskiöön pääsevät niin jäyhä ja tyly Percy, kuin herttainen ja äidillinen Saffykin. Myös mielensä menettäneen Junen näkökulma nostetaan välillä kerrontaan. Eniten tilaa saa kuitenkin Edie, joka on tarinan ainoa minä-muotoinen kertoja. Tarinassa on kaiken kaikkiaan runsaasti sivuhenkilöitä, joita mainitaan hämmentävän täsmällisesti nimiltä. Välillä tuntui, että jonkun sivuhenkilön veljentyttärenkumminkaiman nimi oli täysin triviaali. Kunnes kirjan lopussa moni tällainenkin henkilö sai oikeutuksen maininnalleen.

Liika yksityiskohtaisuus kuitenkin kostautui. Tarina ei edennyt tarpeeksi vauhdikkaasti, vaan ennakkopelkojeni mukaan laahusti välillä jopa tuskastuttavan hitaasti. (Tästä kertoo varmasti jo sekin, että kirjan lukemiseen tuhrautui ainakin kolme viikkoa, ellei enemmänkin.) En tiedä, mitä olisi pitänyt kirjoittaa toisin, mutta minusta kirjasta olisi voinut hyvin jättää puolet pois.

Esimerkiksi Junen mielen järkkyminen oli yksi juonen tärkeimpiä seikkoja. Edien tavatessa Junen elää tämä aivan omissa maailmoissaan ja surullisinta vanhan naisen kohtalossa on se, että nuorena naisena hänet kuvataan elämänhaluisena ja uteliaana. Junen oli tarkoitus mennä naimisiin Thomas Cavillin kanssa, jonka näkökulma myös nostetaan jossain vaiheessa kerrontaan mukaan. Mutta mitä tapahtui? Tuliko Thomas sinä sateisena ja pimeänä iltana, jolloin hänen piti tavata Junen isosiskot ensimmäistä kertaa? Ja jos ei tullut, niin miksi ei? - Tätä iltaa jauhetaan kirjassa pitkään ja ihan liian hartaasti. Välillä tuntui, että olinkin lukemassa Tsehovin Kolmea sisarta, jotka haikailivat epätoivoisesti Moskovaansa. (Tässä tosin haikaillaan jatkuvasti Lontooseen, mutta samapa tuo.) Tai Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmää, jossa ainoa pointti vaikuttaa olevan hänen odottamisensa... (Kumpaakaan en ole pitänyt minään mieltä räjäyttävänä lukukokemuksena niiden junnaamisen takia. Kärsimätön olen, myönnetään...) Lopulta tietysti selviää, miten tapahtumat tuona iltana etenivät. Ja se kyllä palkitsi. Enpä olisi osannut arvata lähellekään kaikkea.
   “He ovat myöhässä.”   “Eivät kovin paljon.”   Saffylla oli sama läpinäkyvän hermostunut ilme, joka hänellä oli ollit lapsena kun he esittivät isän ystäville näytelmiä eikä kukaan ollut vielä tullut istumaan yleisön tuoleille. “Oletko varma?” hän kysyi. “Olisin voinut vaikka vannoa, että kuulin oven -”   “Katso vaikka tuolien alta”, Percy sanoi kepeästi. “Ei täällä ole muita. Ikkunaluukku vain kolisi, tuon ikkunan tuossa. Myrsky oli löystyttänyt kiinnikkeet, mutta korjasin sen.” Hän nyökkäsi kohti jakoavainta, joka oli ikkunalaudalla.   Saffyn silmät laajenivat, kun hän huomasi märät jäljet Percyn mekossa. “Nämä päivälliset ovat erikoistapaus. Juniper...”   “Ei huomaa eikä piittaa”, Percy lopetti lauseen. “Eiköhän unohdeta minun mekkoni. Sinä näytät hyvältä meidän kummankin edestä. Istu toki. Minä kaadan meille juotavaa sillä välin kun odotetaan.  

Toinen kirjassa jatkuvasti esiintyvä teema on Liejumiehen todellinen tarina, joka on sisarusten isän kirjoittama kirja. Linnan entinen isäntä, kirjailija Raymond Blythe, loi tarinan, joka yhä kiehtoi lukijoiden mieliä. Myös Edien. Blythe itse menetti järkensä, kuten nuorin tyttärensäkin. Edie kaivelee Liejumiehen tarinan syntyä ja sen myötä saa vastauksen moniin mieltään askarruttaviin kysymyksiin. Välillä olin turhautua myös tähän Liejumies-jankkaamiseen, mutta – taas kerran – lopussa tuli ratkaisu tähänkin.

Mitä mieltä siis olin kirjasta? Pidinkö vai en? No, kuten sanoin, olisin lyhentänyt kirjaa tuntuvasti. Joskus luovutan lukemisen aika helposti, mutta jotenkin en vain halunnut tehdä sitä Mortonin kirjan kohdalla. Ja lopussa sinnikkyys palkittiin! Viimeiset parisataa sivua lensivät vauhdilla ja lukiessa tapahtui se, mitä olin odottanut koko ajan: tarina ja sen sisäisten kytkösten hoksaaminen tarjosivat sellaisen lukunautinnon, jota olin koko ajan odottanut. En tiedä, johtuiko lopun mukaansatempaavuus siitä, että kirjassa alkoi vihdoinkin tapahtua vai siitä, että päätin survoa kirjan loppuun vaikka väkisin. Ja siinä sitten samalla pääsin siihen sisään paremmin. Joka tapauksessa mielestäni kirjan rakenne, niin mielenkiintoinen kuin se olikin, ei kunnolla toiminut. Ainakaan lyhyissä lukupätkissä. Ongelma oli se, että juuri kun olin päässyt sisälle Percyn päähän, hypättiinkin taas Saffyyn tai Edieen. Ja lyhyissä pätkissä lukiessani en enää muistanut, mihin oli jääty aiemmin.

Jos siis päätät tarttua Kaukaisiin hetkiin, suosittelen nauttimaan sitä isoina paloina. Tällöin pysyt paremmin mukana tarinan imussa ja sen hyppivissä näkökulmissa. Ja jos usko on loppua, niin muista tämä: lopussa kiitos seisoo.

P.S. Suosittelen tämän kanssa joko teetä ja teeleipää, kuten brittiläiseen perinteeseen kuuluu. Illalla voit nauttia myös lasin sherryä.





No comments:

Post a Comment