Apua, tätä kirjojen määrää! (+ luetut vuonna 2014)

Listasin jokin aika sitten tänä vuonna lukemani kirjat. Listasta esitettiin minulle Facebookissa toive, että kirjoittaisin Myrkkypuun siemenestä. Sen lupaan tehdä, mutta tuskin ihan heti... Kirja oli lainakirja, joten haluan saada sen käsiini esim. lainauksia ja mieleenpalauttelua varten. Lisäksi kirjasto on yllättäen muistanut minua kuudella(!) syksyn aikana varaamallani kirjalla, joihin on kaikkiin tietysti varausjono. Yritän pusertaa ne kaikki ensin läpi ja kunhan aika alkaa myöten, tartun tuohon Myrkkypuun siemeneen. Lupaan sen! 

Tällä hetkellä työn alla on Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, jonka käyn kyllä läpi heti, kunhan ole saanut sen luettua ja pureksittua mielessä läpi. Ei ihan kevein kirja. Mutta niiin hyvä!

Odottelun jaksamiseksi kokosin vielä vuonna 2014 lukemani kirjat (ei tietokirjoja). Postaustoiveita saa esittää. Ja pyrin ne myö toteuttamaan - jollain aikataululla...

Tammikuu

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Suomenruotsalaisten nuorten ja aikuisten kuvausta 1960-luvulta 1990-luvulle. Monen henkilön tarinat, jotka kaikki osa isompia tarinoita.

Helmikuu

Stephen King: Kuvun alla

Amerikkalaisen pikkukaupungin päälle laskeutuu yhtäkkiä läpinäkyvä kupu. Mitä tapahtuu, kun yksi kaupunki jää eristyksiin muusta maailmasta? Ja ennen kaikkea: mistä kaikki johtuu?

Maaliskuu

Anna Gobbersen: Jazz-tyttö peilaa

1920-luku, Yhdysvallat. Kaksi maalaistyttöä karkaa New Yorkiin etsimään onneaan. Trilogian ensimmäinen osa.

Huhtikuu

Jane Campion – Kate Pullinger: Piano

Elokuvana tunnettu tarina mykästä Adasta, joka naitetaan Uuteen-Seelantiin 1800-luvulla. Hänen ainoat lohtunsa ovat tytär ja piano sekä suhde maoreiden kanssa kaveeravaan Bainesiin.

Emma Donoghue: Huone

Viisivuotias Jack asuu äitinsä kanssa pienessä huoneessa, jossa heidän elämänsä kulkee tarkkojen rutiinien mukaisesti. Välillä kylässä käy “vanha kehno”, joka on todellisuudessa Jackin äidin vuosia sitten kaapannut ja vanginnut mies.

Markus Zusak: Kirjavaras

Liesel on natsi-Saksan aikana kasvattilapsena köyhällä pariskunnalla, joka ei allekirjoita natsien ajatusmaailmaa. Hän rakastaa lukemista ja kirjojen varastamista.

Toukokuu

Louis Bromfield: Sateet tulivat

1940-luvun Intiassa brittiläinen keskiluokka joutuu kohtaamaan katastrofin - ja itsensä, kun tulva valloittaa kokonaisen kaupungin.

Kesäkuu

Max Brooks: World War Z

Mitä tapahtuisi, jos suurin osa maailman ihmisistä sairastuisi kulkutautiin, joka muuttaisi ihmiset zombeiksi?

David Nicholls: Kaikki peliin

Brian on pienen kaveriporukan älykkö, joka päätyy yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Hän rakastuu suosittuun tyttöön ja pääsee kilpailemaan tietovisaan televisioon.

Marian Keyes: Peiton alla

Kolumnikokoelma.

Heinäkuu

Judith Krantz: Daisy

Takuuvarmaa draamahömppää, tuli telkkarista joskus 80-luvulla. Ruhtinatar Daisy pitää vammaisen kaksoissisarensa salassa ja yrittää pärjätä omillaan. Hänen kauneutensa kuitenkin vaikeuttaa välillä elämää, kun velipuoli kiinnostuu hänestä liikaa tai kun hänet halutaan mainoskasvoksi.

Sidney Sheldon: Timanttidynastia

Kevyttä viihdettä. Kertoo suvun tarinan 1800-luvun lopulta sata vuotta eteenpäin. Tarinaan kuuluu tietysti timanttikaivoksia, petoksia, intohimoa ja valtapelejä.

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina

Yli viisikymppinen Rebecca huomaa olevansa leski, joka on matkan varrella menettänyt itsensä jonnekin. Hän kokee toteuttavansa muiden unelmia ja olevansa ihan jotain muuta, kuin todellisuudessa on.

Elokuu

Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen

Sama idea kuin Sliding Doors -elokuvassa: mitä jos...? Irina on tasaisen tylsässä avoliitossa Lawrencen kanssa. Eräänä iltana Irina viettää sattumalta kahdenkeskisen illan heidän yhteisen ystävänsä, snooker-pelaaja Ramseyn kanssa. Tämän illan jälkeen kirjassa kuljetetaan rinta rinnan kahta eri tarinaa: toisessa Irina suutelee Ramseyä, toisessa ei.

Stefan Spjut: Staalo

Ihmeellisen pelottava fantasiakirja peikoista, joita on erikokoisia ja -näköisiä pitkin Ruotsia. Tämän jälkeen oravakaan ei enää näytä entiseltään – ainakaan pimeässä.

Syyskuu

Päivi Storgård: Keinulaudalla

Osin kirjoittajan omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kertomus kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastuvasta Outista.

Richard Beck: Amanda/Miranda

Kepeä tarina keskenään samannäköisistä Amandasta ja hänen palvelijastaan Mirandasta. Lopulta vain toinen heistä voi selvitä hengissä kierosta suunnitelmasta.

Danielle Steel: Matka

Perheväkivallasta kärsiville naisille suunnattu sparraus- ja ohjekirja romaanin muodossa. Kaunis ja älykäs TV-toimittaja Madeleine on ihanan miehensä pahoinpitelemä. Voiko mies muuttua vai pitääkö Madeleinen lähteä?

Lokakuu

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe

Willy on kunnianhimoinen tennispelaaja, joka nai aloittelevan pelaajan Ericin. Kun Willyn ura menee huonosti, Eric puolestaan nousee nopeasti huipulle. Tämä ei kuitenkaan sovi kilpailuhenkiselle Willylle, joka kamppailee oman mielensä ja miehensä kanssa.

Marraskuu

Victoria Hislop: Saari

Romattinen tarina kreikkalaisesta perheestä, joka hajoaa äidin sairastuttua lepraan.

Joulukuu

Sarah Lotz: Kolme

Kun neljä matkustajalentokonetta putoaa samaan aikaan, kyseessä ei voi olla sattuma. Etenkään, kun jokaisesta selviää hengissä vain yksi lapsi. Onko maailmanloppu tulossa? Raportteja, haastatteluja ja spekulaatioita sisältävä kooste koko maailmaa hämmentävistä tapahtumista.

S.J. Watson: Kun suljen silmäni

Psykologinen jännäri Christinestä, joka herää joka aamu muistamatta mitään edellisestä päivästä. Hän löytää päiväkirjan, johon kirjaa päivittäin asioita muistaakseen paremmin. Miksi hän on menettänyt muistinsa?

Kathryn Stockett: Piiat

1950-luvun Amerikassa valkoisella keskiluokalla oli etenkin maan eteläosissa tapana pitää tummaihoisia kotiapulaisia. Tämä on kirja heistä ja heidän tarinoistaan, mutta myös naisista, joiden tehtävänä on olla vaimo ja äiti, eikä mitään muuta.  

Eli viime vuonna on herkuteltu monitasoisilla ja haastavillakin teoksilla (kuten Westö ja Shriverit), mutta myös roskapikaruoalla Steelin ja Sheldonin tapaan. Kaikille oli tilausta!

Kirjoittamisen sanomaton vaikeus

Olin tänään ensikertalaisena Imagen kirjoittajakoulutuksessa ja suosittelen tilaisuutta muillekin kirjoittamisesta kiinnostuneille. Itse innostuin tapahtumasta, koska halusin kuulla ammattilaiskirjailijoiden näkemyksiä kirjoittamisesta. Unelmana on jo vuosia ollut romaanin kirjoittaminen. Itse kirjoitusprojekti on toisinaan edennyt kiitettävästi, mutta pääasiassa ihan liian nirkosesti.

Imagen koulutuspäivän puhujina oli Suomen eturivin kirjailijoita: Riikka Pulkkinen, Miina Supinen, Riku Korhonen ja Juha Itkonen. Lisäksi some-kasvo Katleena Kortesuo oli paikalla mainostamassa kirjoittamaansa kirjoittajan ideapakkaa.

Päivän aikana käsiteltiin pääasiassa kaunokirjallisuutta ja sen kirjoittamista eri näkökulmista, kuten juonen, ideoinnin, kielen kuvallisuuden ja tarinankerronnan vinkkeleistä. Jos ei päivästä muuta olisi saanut irti, niin ainakin se inspiroi suuresti ainakin minua, pöytälaatikkokirjailijaa. Kaikki muu on viime aikoina tunkenut suuren haaveen eli kaunokirjallisen kirjan kirjoittamisen edelle. Nyt tekisi taas vimmatusti mieli kaivaa muistiinpanot esille ja aloittaa naputtelu. Alkuviikosta aloittamani yrittäjyyskurssi kuitenkin menee nyt ajankäytössä etusijalle. Mutta ehkäpä jo viikonloppuna...

Puheenvuoroista erityisesti Itkosen ja Supisen jäivät mieleen. Ehkä siksi, että molemmat puhuivat itselleni paljon pohtimisen aihetta antaneesta asiasta: miten tärkeää on tehdä myös sellaisia asioita, joista ei ole näkyvää hyötyä. Ja kuinka kirjoittamiseen ei voi pakottaa, mutta inspiraatiota voi ruokkia syöttämällä alitajunnalle jatkuvasti materiaalia. Tätä olen itse viime viikot tehnyt ahnaasti: olen lukenut blogeja, artikkeleita, kirjoja; katsonut elokuvia, sarjoja, YouTube-klippejä; kuunnellut musiikkia; uppoutunut someen; selaillut kirjastossa kirjoja ja osallistunut erilaisiin koulutuksiin. Kaiken kaikkiaan olen tehnyt kaikkea, mistä nautin ja mistä olen saanut ideoita asioihin, joita haluaisin/voisin tehdä. Ja joita voisin, ehkä, halutessani, teksteissäni käyttää. Vaikka tämä materiaalinkeruu ja ajatusmaailman jumppauttaminen on pääasiassa keskittynyt viestintään ja journalismiin, olen saanut ideoita myös romaania varten. Romaania, jota toivottavasti vielä jonain päivänä pääsen hiomaan johonkin kirjoittajakoulutukseen.

Oman pääni sisällä asusteleva nipottaja on välillä yrittänyt muistutella olemassaolostaan ja narissut minun keskittyvän mukamas einiintärkeisiin asioihin. Tiedoksi tälle ankeuttajalle: olen eri mieltä! Kysy vaikka Juhalta ja Miinalta, kirjoittaja tarvitsee sielun seikkailuja. 

Itkonen puhui myös löytöretki- ja insinöörikirjailijoista, joista olen vähitellen liukunut jälkimmäiseksi. Löytöretkeilijä kuulostaa tietysti paljon siistimmältä kuin insinööri. Mutta joskus totuus on kohdattava - ei minusta ole kirjoittajaksi, joka alkaa kirjoittaa ja työstää tekstiään itse kirjoittamisen kautta. Sen sijaan huomaan yhä enemmän käyttäväni aikaa rakenteiden suunnitteluun. Kuin insinööri, joka haluaa tehdä laskelmat kuntoon ennen käytännön työn aloittamista.

Minua kuitenkin mietitityttää tarvittavan taustamateriaalin määrä. Miten osaan arvioida, milloin on tarpeeksi? Pulkkinen kertoi kirjoittaneensa Totta-kirjaa varten esseen, jonka olisi halunnut osaksi kirjaa. Esseen aihe oli lapsuuden kiintymysteoriat ja esseen kirjoittamisen ohella Pulkkinen tuli lukeneeksi myös alaan liittyvää tutkimusta. Kuulostaa juuri sellaiselta taustatyötä, johon minäkin haluaisin sukeltaa. Saada hyvä syy tonkia milloin mitäkin aiheita ja näkökulmia, ilman että asia välttämättä liittyy mihinkään perusteltavissa olevaan. Mutta mitä jos taustatyöhön hukkuu? Entä jos en osaakaan irrottaa kaikesta muusta enkä saa otetta tarinaan tämän takia? -Vai pitäisikö vain uskaltaa? Uskaltaa vaeltaa syvällä, ilman tietoa suunnasta tai välimatkoista? Luottaen siihen, että jossain vaiheessa tarina pakottaa minut kirjaamaan sen ylös? 

Lopuksi vielä Supisen lohduttava lausahdus uniikkien ideoiden mahdottomuudesta: "Ei tarvitse pelätä sitä, että ei olisi omaperäinen. Se ei ole mahdollistakaan, sillä kaikki on jo keksitty." Rakkaus, kuolema, petos ja pelko – you name it.

Ruoho laulaa: tragedia 1940-luvulla

Doris Lessing sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007 ja tuosta asti on mielessäni ollut, että pitäisi lukea naiselta jotain. No, jokin aika sitten törmäsin kirjastossa vahingossa Lessingin kirjoihin ja nappasin vihdoin mukaani hänen ensimmäisen romaaninsa Ruoho laulaa.

Kirja on julkaistu vuonna 1950 ja suomeksi ensimmäistä kertaa vuonna 1978. Lessingin tuotannosta suuri osa sijoittuu Afrikkaan, missä hän itsekin on elänyt. Afrikasta kertoo myös Ruoho laulaa, joka sijoittuu eteläiseen Afrikkaan, Rhodesiaan. Ajankohtaa ei mielestäni missään kohdassa selkeästi ilmaista, mutta oletan tarinan sijoittuvan lähelle julkaisuajankohtaa eli 1940-luvulle. Mm. puhelimet ja autot ovat kuitenkin tarinassa arkipäivää.

Ruoho laulaa on niitä kirjoja, joiden hienouden tajuaa vasta pureskeltuaan sitä hetken aikaa. Kirja alkaa siitä, kun köyhän maanviljelijän, Dick Turnerin, vaimo Mary on löydetty murhattuna heidän talonsa verannalta. Murhaaja on ilmiselvästi musta palvelija Moses, joka on antautunut vapaaehtoisesti virkavallalle. Alkukohtauksessa olennaisesti mukana ovat Tony Marston, Turnereiden apulainen, murhaa tutkiva kersantti Denham ja rikas tilanomistaja Charlie Slatter, jonka alkuasukkaat olivat hakeneet ensimmäisenä paikalle Maryn ruumiin löydyttyä.

Alkusivut luovat pohjan koko tarinalle. Ketään ei oikeastaan kiinnosta, kuka murhaaja oli eikä etenkään, mikä on murhan motiivi. Olennaista on se, että Mary oli ollut liian läheisessä suhteessa tummaihoiseen palvelijaansa eikä ollut osannut käsitellä häntä oikein.

“- Eukkoni tekee minut hulluksi – se johtuu jotenkin tästä maasta. Niillä ei ole käsitystäkään siitä miten nekruja käsitellään.- Nekruja käsittelemään tarvitaan mies, Charlie sanoi. - Ei nekrut käsitä, että naiset käsittelee niitä. Pitävät omat naisensa kurissa. Hän nauroi. Kersantti nauroi. He kääntyivät katsomaan toisiaan ilmeisen huojentuneina, vaara oli ohitse; jälleen kerran hänet oli työnnetty syrjään, ja haastattelu näytti olevan ohitse.”

Marston on tullut maahan Englannista vasta pari kuukautta sitten. Hän on tyypillinen hyvästä koulusta valmistunut koulutettu nuori mies, joka on tullut Afrikkaan rikastumaan ja etsimään kokemuksia. Puhuu, kuin olisi suu täynnä helmiä. Eikä hän vielä tiedä maan tapoja, kuten alkukohtauksessa painotetaan. Maahan tullessaan hänellä oli “sovinnaisen edistykselliset” käsitykset rotuerottelusta ja hän tuntui katsovan kaikkea romantisoitujen lasien läpi. Kuitenkin, kuten kaikkitietävä kertoja toteaa, tällaiset ajatukset karisevat helposti oman edun ollessa tärkeämpää. Marston ei siis uskalla tai osaa kertoa totuutta murhaan johtaneista syistä. Olihan hän itsekin osa niitä. Siksi tapaus on siis ratkaistu jo ennen kunnon tutkimuksia, ja syyyllinen on selvästi palvelija.

Maryn murha on kuitenkin vain pieni osa koko tarinaa. Käytännössä juoni myötäilee perinteistä kolmiosaista tragedian kaarta: Alkuosassa esitellään yksityiskohtaisesti henkilöt ja heidän vaikuttimensa tehdä asioita ja päätöksiä. Tämän jälkeen alkaa keskikohta, josta alamäki alkaa. Juoni kuljettaa lukijaa kohti viimeistä kliimaksia, todellista loppua.

Minusta Mary on alusta asti aika onneton hahmo. Ennen Dickin tapaamista hän elää keveää, jollain tapaa ajattelematonta elämää, joka koostuu helpoksi muodostuneesta työstä, merkityksettömistä tapaamisista erilaisten ihmisten kanssa ja jokaviikkoisista elokuvatreffeistä. Hän asuu naisten klubilla, ei luo syviä suhteita keneenkään, eikä anna itsestään mitään. Kirjassa kuvaillaan tarkasti myös Maryn vanhempia ja Maryn käytöstä kuvataan tältä pohjalta. Jossain tarinan loppuvaiheessa viitataan Maryn isään vielä eri yhteydessä, mikä panee miettimään, mitä kaikkea lopulta on jätetty sanomatta runsaasta kuvailusta huolimatta.

Dick puolestaan on päättänyt haluta vaimon ja perheen. Hän näkee Maryn vilaukselta ja luo tästä mielessään sellaisen ihannekuvan, ettei todellisuudessa tunnista unelmiensa naista saattaessaan tätä kotiin. Käytännössä Dickin ja Maryn avioliitto perustuukin yksipuolisiin ja naiiveihin odotuksiin, jotka kumpuavat muiden ihmisten mielipiteistä ja odotuksista.

Dickillä ei ole avioliittoon mitään tarjottavaa. Hän elää täysin omien ideoidensa ja haihattelujansa vallassa ymmärtämättä Maryn elämänmuutosta tai antamatta tälle todellista mahdollisuutta olla kumppani. Hän toivoo Maryltä kiinnostusta maatilan asioihin, ja kun tämä vihdoin sitä osoittaa, kokee hän vaimon liian vahvaksi. Kaiken kaikkiaan vaimo on Dickille samanlainen ohimenevä projekti kuin moni muukin asia, kuten talonrakennus, kauppa tai eri lajien kasvatus. Hän innostuu milloin mistäkin asiasta ja aloitettuaan sen lopettaa jossain vaiheessa kesken kaiken. Näin käy myös perhe-elämäsuunnitelmille. Avioparin seksielämään viitataan pari kertaa hyvin epämääräisesti, mutta todennäköisesti sellaista ei juurikaan ole. Mary toivoo jossain vaiheessa lasta ja Dick kieltää vaimoltaan myös sen, omalla tavallaan loogisiksi ajattelemiensa perusteiden pohjalta.

Mary taas ei ole lainkaan valmistautunut siihen, mitä on olla avioliitossa ja mitä on olla köyhän maanviljelijän vaimo. Ennen äärimmäisen sosiaalista elämää elänyt nainen hautautuu vähitellen yksinäisyyteen ankeaan ja ahdistavan kuumaan mökkiinsä. Kokeiltuaan kerran karata takaisin kaupunkiin, huomaa hän kaiken muuttuneen. Hänen paikkansa ovat vieneet nuoremmat tytöt eikä tilaa enää ole keski-ikäiselle rouvalle. Palattuaan Dickin luo alkaa hänen alamäkensä. Hän yrittää vielä ryhdistäytyä ja olla kiinnostunut tilan asioista, mutta hitaasti passivoituu mitään tekemättömyyteen, kun Dick ei lämpene hänen yrityksilleen kehittää tilanhoitoa. Ajan mittaan Mary ahdistuu ja masentuu niin, että menettää ajantajunsa ja ruokahalunsa - halunsa elää. Ainoa, joka hänen sairastumisensa huomaa – tai ainakin pyrkii kohentamaaan hänen oloaan – on yllättäen palvelija Moses, jota Mary halveksii ja pelkää samaan aikaan. Ja jota ilman hän ei kykene elämään.

Eräällä lailla kirja kuvasi naisen aseman epäreiluutta. Niin kauan kuin Mary oli nuori ja viihdyttävä, oli hänellä arvoa. Jossain vaiheessa hänen kuitenkin katsottiin olevan liian vanha löytämään itselleen puolisoa, mutta myös liian vanha olemaan uskottava ja vakavasti otettava sellaisena kuin oli. Vääränlaisissa vaatteissa, erilaisena muiden perhe-elämää viettävien keskuudessa. “Hän ei ole sitä tyyppiä”, kuten joku ajattelemattomasti toteaa. Lopulta avioliittokaan ei anna hänelle kaipaamaansa lisäarvoa. Puoliso jättää hänet yksin paahtavan kuumaan taloon, jota ei suostu remontoimaan viihtyisämmäksi. Mary turhautuu, kun tekemistä ei ole tarpeeksi (silti palvelija on pakko olla, vaikka ollaan liian köyhiä tekemään edes lapsia) ja alkaa kokea itselleen vastenmielistä vetoa palvelijaansa. Toisaalta kertoja myös tuomitsee Maryn tämän kevytmielisyyden vuoksi.

"Kolmikymmenvuotiaana tämä nainen, joka oli käynyt 'hyvää' valtionkoulua, viettänyt todella mukavaa elämää sivistyneesti huvitellen ja jolla oli mahdollisuus perehtyä kaikkeen oman aikansa tietoon (tosin hän luki pelkästään huonoja romaaneja) tiesi niin vähän itsestään, että joutui täysin tolaltaan kun muutamat juoruilevat naiset sanoivat, että hänen pitäisi mennä naimisiin."

Yksi kirjan kantavia teemoja on rotuerottelu ja sen vaikutus ihmisten toimintaan ja ajatteluun. Palvelija Moses herättää Maryssä ambivalentteja tunteita: hänet on kasvatettu inhoamaan ja halveksimaan mustaa rotua, mutta ainoa, jolta hän saa ymmärrystä tai sympatiaa, on musta mies, alkuasukas. Jota Mary myös pelkää.

Jo kirjan alun vuoksi lukija tietää tarinan päättyvän tragediaan. Antiikin tragediassa puhutaan hamartiasta, joka on se hetki, jolloin tragedian sankari – tahtomattaan – tekee jonkun tragediaan johtavan teon. Yleensä omasta päätöksestään. Tämän tarinan hamartia on mielestäni siinä vaiheessa, kun Mary erottaa Moseksen. Hän tekee sen omasta päätöksestään, mutta ei omasta tahdostaan. Ja tästä käynnistyy loppuhuipennus, joka johtaa traagisiin tapahtumiin. Antiikin tragedian katsojan tavoin lukija näkee, milloin asiat alkavat mennä vikaan. Tragedian luonteeseen kuitenkin kuuluu, että tapahtumat etenevät omalla painollaan, kohti vääjämätöntä tuhoa.

Vaikka kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta ja on monitasoisuudessaan hieno teos, ei se pääse lempikirjojeni listalle. En yksinkertaisesti pitänyt Lessingin tavasta kirjoittaa. Hän käyttää kirjassaan jopa tuskastuttavan paljon aikaa henkilöiden, lähinnä Dickin ja Maryn, ajatusten ja vaikuttimien kuvailemiseen. En pidä tarinoista, joissa kaikki selvitetään liian täsmällisesti. Kaipaan itse mahdollisuutta päätellä henkilöiden syitä tehdä asioita. Tällöin tietysti väärinymmärryksen mahdollisuus on suurempi. Tämä vaara on toki olemassa myös tarkasti selitetyissä tarinoissa. Esim. Maryn syitä toimia, kuten hän toimii, kuvaillaan tarkasti pitkin matkaa.

"Mutta kun Mary oli taas kotona, keskellä tavanmukaista päiväohjelmaa ja odotti tulevaisuutta uupuneen stoalaisesti, hän huomasi olevansa nääntynyt. Toimiin ryhtyminen vaati ponnistusta. Tuntui aivan kuin kaupunkimatka olisi vienyt kaikki hänen voimavaransa ja jättänyt hänelle vain sen verran, että hän pystyi päivittäin tekemään sen mitä oli tehtävä, mutta ei yhtään enempää. Siitä alkoi hänen sisäinen hajoamisensa. Se alkoi tuosta turtuneisuudesta, aivan kuin hän ei enää jaksaisi tuntea eikä taistella."

Koska en pidä tällaisesta kerronnasta, huomaan usein lukevani tällaisella tavalla kirjoitettuja kirjoja huolimattomasti. En aina jaksa keskittyä tekstiin, niin kuin tarpeen olisi. Tällöin on hyvin mahdollista, että hyppään jonkin tärkeän ajatuksen yli ja päättelen jotain, mitä kirjoittaja ei ole tarkoittanut lainkaan.

Kaiken kaikkiaan kirjan suurin ongelma minusta oli sen kaukaisuus, epärealistisuus, liika teatraalisuus, teatterimaisuus. Vaikka henkilöiden ajatusmaailma pyrittiin tuomaan hyvin lähelle lukijaa, en silti päässyt maailman sisään haluamallani tavalla. Ehkä tämä kerrontatapa luo liian selkeän rajan tarinan ja sen lukijan välille. Koin olevani sivustaseuraaja, näytelmän katsoja.

Suosittelisin kirjaa lukijalle, joka haluaa haastaa itseään ja löytää tekstistä syviä merkityksiä. Sellaisella, jolle menevällä juonella ei ole niinkään merkitystä. Kärsivällisyydestäkään ei ole haittaa, sillä vaikka kirja voi tarjota lukijalleen paljon, voi sen (ehkä liian vanhahtava?) kerronta viedä mielenkiintoa liikaa pois tarinasta.

P.S. Suosittelen tämän kanssa nautittavaksi jääkylmää jääteetä tai vettä.

Lukemani kirjat vuonna 2015 tähän mennessä

Ajattelin tässä välissä listata tänä vuonna lukemani kirjat. (Tietokirjoja en ole tähän koonnut.) Jostain olen varmaan vielä kirjoittamassa arviota ja jos jotain tiettyä kirjaa toivotaan, niin siitä sitten ainakin. Eli antaa paukkua toivomuksia!

Tammikuu

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kirja kertoo neljän naisen tarinan eri ajoissa ja eri maissa, hiljalleen niitä yhteenkutoen. Tarina seikkailee 1900-luvun alkupuolelta 2000-luvulle.

Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Yksinäinen Addie saa yllättävän vieraan lapsuudenystävästään Valeriestä, joka tarvitsee apua ollessaan epäiltynä murhasta. Seikkailun ohessa he tutustuvat uudestaan ja käyvät läpi nuoruuden traumoja ja syitä ystävyyden kariutumiseen.

Helmikuu

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Kummitustarina, joka voidaan nähdä myös allegoriana brittiläisen luokkayhteiskunnan murentumiselle. Tohtori Faraday tutustuu rapistuneessa kartanossa asuvaan perheeseen, joka kamppailee talousvaikeuksien kanssa. Kirja sijoittuu 1940-luvulle.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Neljäntienristeys kertoo neljän ihmisen näkökulman: anopin, tyttären, aviomiehen ja miniän. Miksi rakkautta on vaikea tavoittaa ja miten ilman vastakaikua jäänyt rakkaus voi näännyttää ihmisen henkisesti. Kirja etenee 1900-luvun alusta edeten kolme sukupolvea eteenpäin.

Maaliskuu

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Eevi voittaa lotossa ja elämä juopottelevan Karin kanssa heittää kuperkeikkaa.

Huhtikuu

Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen

Pääasiassa 1960-luvun Kongoon sijoittuva teos kuvaa amerikkalaisen lähetyssaarnaajan perheen taistelua oudoissa ja uusissa olosuhteissa. Ääneen pääsevät kaikki neljä tytärtä sekä heidän äitinsä.

Toukokuu

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Erik Axl Sund: Varjojen huone

Trilogia haastaa lukijan pysymään tarkkaavaisena. Poliisi tutkii murhasarjaa, jonka keskiössä vaikuttaisi olevan eräs psykiatri.

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Nuori ja tarmokas Katie elää 1930-luvun New Yorkissa vauhdikasta elämää, johon kuuluu urahaaveita, halpoja huveja ja seurapiirejä.

Kesäkuu

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Kirja kokoaa laajan kokonaisuuden kahden suvun tarinoista taustanaan Nagasaki, Delhi, Karachi ja New York. Tarina alkaa atomipommin pudotuksesta ja päättyy 2000-luvulle.

Heinäkuu

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Mikko Virtanen on aina kokenut olevansa ruotsalainen ja siksi hän päättää myös muuttua. Hinnalla millä hyvänsä.

Robert Galbraith: Käen kutsu

J.K.Rowlingin salanimellä kirjoittama dekkari esittelee lontoolaisen yksityisetsivä Cormoran Striken ja hänen sihteerinsä Robinin, jotka tutkivat huippumallin kuolemaa.

Elokuu

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

No, tämähän tulikin jo käsiteltyä aiemmassa postauksessa...

Belle de Jour: Puhelintytön salaiset seikkailut

Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kuvaus puhelintytön elämästä.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Ja tämäkin on jo käyty läpi...

Syyskuu

Ccecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua

… kuten tämäkin.

Tällä hetkellä loppusuoralla on Nobel-voittaja Doris Lessingin esikoisromaani Ruoho laulaa. Siitä tulossa juttua lähipäivinä.

Kätilöön samastuminen jäi puolitiehen

On ihanaa käydä yksin leffassa, etenkin päivisin. Mutta joskus elokuva jää kaihertamaan mieleen jostain syystä ja silloin olisi tarpeen saada joku vertailemaan kokemuksia ja selventämään itselle epäselviksi jääneitä kohtia.

Kävin eilen katsomassa Kätilön. Koska olin yksin, en saanut leffan jälkeen kaipaamaani reflektiota muilta. Ja tällä kertaa olisin todella tarvinnut sitä. Elokuva kun ei koskettanut minua niin kuin olisin halunnut.

En ole lukenut kirjaa, joten minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia elokuvasta. Koin kuitenkin, että jonkinlainen ennakkotieto jostakin (Suomen historiasta? Lapin kulttuureista?? saksalaisten ja suomalaisten suhteista sodan aikana???) olisi ollut paikallaan. Minun oli välillä vaikea hahmottaa, missä oltiin ja mitä tehtiin. Ehkä olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi historian tunneilla, jotta sota-ajan kuviot olisivat selkeämpinä mielessäni...

Leffa käsitteli vuotta 1944, tapahtumia juuri ennen ja jälkeen Lapin sodan, jossa saksalaiset ajettiin rauhan ehtona Suomesta pois. Nuori kätilö, Helena (Krista Kosonen), on kyllästynyt työhönsä kätilönä Lapin perukoilla, jossa hänen mielipiteitään ei arvosteta. Hän tapaa suomalais-saksalaisen SS-sotilaan, Johanneksen (Lauri Tilkanen), joka dokumentoi tapahtumia kameralla. Helena rukoilee jumalalta, että pääsisi pois sen hetkisestä elämästään ja saisi miehen itselleen. Ja näin käy.

Helena hakeutuu työskentelemään sairaanhoitajana saksalaisten ylläpitämälle venäläisten vankileirille, jota hallitsee Tommi Korpelan esittämä saksalaisupseeri Gödel. Helena yrittää aluksi sulkea silmänsä paikan julmuuksilta ja karuudelta, mutta lopulta joutuu kohtaamaan silmästä silmään, mitä perimmäisessä parakissa touhutaan. Toiminta ylittää hänen moraalinsa rajat ja hän joutuukin julistamaan (lähinnä itselleen?), ettei suostu enää toimimaan sodan ja sen raakuuksien välikappaleena.

Tarinankerronta oli mielestäni paikoin liian hyppelevää. Vaikka pidän haastavasta juonesta, koin välillä kohtausten pukkoilevan liian nopeasti eteenpäin. En pysynyt mukana, missä milloinkin oltiin tai miten siihen kohtaukseen oli päästy. Etenkin lopussa tämä korostui. Ikään kuin leikkaajalla olisi tullut yhtäkkiä kiire saada tarina mahtumaan kahteen tuntiin ja siksi osa kohtauksista olisi napsittu pois. Ehkä tästä syystä en päässyt tarinaan sisälle haluamallani tavalla. Monet elokuvassa käsitellyt asiasta olivat julmia ja väkivaltaisia, mutta omaksi hämmästykseni ne eivät päässeet koskettamaan minua, kuten olettaisi. Tunsin itseni siksi, mitä olinkin: passiiviseksi sivustakatojaksi.

Pidin kuitenkin paljon Krista Kososen roolisuorituksesta. On hienoa, että kaunis komediennenä tunnettu nainen uskaltaa heittäytyä myös muunlaisiin rooleihin. Hän loi Helenalle omat maneerinsa ja ilmeensä, joiden takaa ei loistanut näyttelijä Krista Kosonen. Niin kuin usein tunnetuille näyttelijöille käy. Elokuvassa ottosetä Jounia esitti Pirkka-Pekka Petelius ja hänen kohdallaan minun oli aluksi vaikea ottaa hahmoa todesta. Tuli liikaa mieleen Pulttiboisien saamelaishahmot. Yllättävintä kuitenkin oli se, että elokuvan ainoa koskettava hetki oli, kun Jouni kohtasi kauan etsimänsä Hetan. Eli juuri PPPN:n kohtaus.

Elokuva oli visuaalisesti hieno ja miksei olisi, kyllä Lapissa ja Norjassa riittää kuvattavaa. Oli virkistävää vaihtelua välillä katsoa elokuvaa, joka sijoittui Jäämeren rannalle. Myös auditiiviset tehokeinot esim. Johanneksen muistoja kuvatessa toimivat hyvin. Nämä eivät kuitenkaan pelastaneet sitä, että tarina jäi liian ohueksi. Käsikirjoittajina toimivat ohjaaja Antti J. Jokinen ja itse kirjailija Katja Kettu. Voisiko olla, että heille tarina oli liian tuttu ja he katsoivat sitä liian läheltä? Tällöin he olettavat katsojan tietävän enemmän kuin katsoja tietää eikä ensi kertaa elokuvaa katsova pääse tarpeeksi sisälle tarinaan. Mikä on sääli, sillä tarina ja juoni itsessään toimivat ja olisivat kantaneet pitkälle, vaikka huonomman pääosan esittäjänkin kanssa.

Kunhan muisto elokuvasta on tarpeeksi huuhtoutunut mielestäni, aion lukea kirjan. Ehkä se selventää tarinaa enemmän. Parhaimmillaan kirja ja elokuva täydentävät toisiaan ja antavat yleisölle yhdessä enemmän kuin yksin. Näin kävi minulle esim. Puhdistuksen kanssa. Pidin kirjasta todella paljon, ja ilokseni elokuva täytti korkeat odotukseni hyvin. Se jopa syvensi ymmärrystäni kirjan tapahtumiin, kuten Aliiden motiiveihin ja kokemuksiin. Toivon tätä myös Kätilöltä.

Mutta sehän selviää vasta myöhemmin.

P.S. Voit katsoa leffan trailerin tästä.

P.S. Rakastan sinua

Lukaisin viikonloppuna loppuun Cecilia Ahernin P.S. Rakastan sinua -kirjan, joka kertoo kolmikymppisestä Hollystä, jonka rakas aviomies Gerry on vähän aika sitten kuollut nopeasti etenevään syöpään. Gerry on kuitenkin jättänyt jälkeensä Listan, joka perustuu heidän yhteiseen vitsiinsä. Lista pitää sisällään kirjeen joka kuukaudelle. Kirjeissä Gerry antaa Hollylle salaperäisiä ohjeita, joiden mukaan hän vähitellen alkaa kaivautua surustaan ulos.

Idea on viehättävä ja kaltaiseni romantikko odotti tietysti tapansa mukaisesti pääsevänsä nyyhkimään nenäliinapaketin tyhjäksi. No, olihan kirjalla toki hetkensä. Välillä kurkustani purkautui hallitsematon nyyhkäisy, mutta valitettavasti siihen se sitten jäikin.

Kirja oli minulle aikamoinen pettymys. Se oli ihan liian keveä ja paikoitellen jopa nolo. Kirjasta tehdyssä leffassa pääosia esittävät Hilary Swank ja Gerard Butler. Jos leffan käsikirjoitus ja ohjaus ovat yhtä laimeat kuin itse kirja, toivon näyttelijöiden roolisuoritusten palastavan elokuvan. En ole sitä nähnyt, vaikka nyt toki alkoi kiinnostaa, olisiko lapsellisesti kirjoitettu kirja paremmin toteutettu valkokankaalla.

Tarinassa sinänsä ei ollut vikaa, päinvastoin. Mutta dialogi. Mitä sanotte vaikkapa tästä?

“ Minähän sanoin, että meidän olisi pitänyt tulla aikaisemmin”, Denise nurisi.
“Joutuisimme kuitenkin odottamaan ihan yhtä kauan ennen kuin pääsisimme koneeseen”, Holly järkeili.“Niin, mutta transithallissa on ainakin baari”, Denise selitti. “Ja se on ainoa paikka tässä typerässä rakennuksessa, jossa me nikotinistit saamme polttaa”, hän mutisi.“Totta”, Holly ajatteli ääneen.
“Haluan sanoa teille kahdelle jotain ennen kuin kone lähtee. Minä en aio ryypätä enkä rällätä. Tahdon vain loikoilla uima-altaalla ja rannalla, lukea kirjaa, syödä hyvin ja mennä ajoissa nukkumaan”, Sharon ilmoitti totisena.

Ihan totta, itse kirjoitin vastaavaa varmaan joskus yläasteella. Pisteet on toki annnettava kirjailijan/suomentajan laajasta skaalasta sanomista kuvaileviin verbeihin.

Yleensä leffoja tehdään mielestäni hyvistä kirjoista. (Okei, Da Vinci -koodi ei aikoinaan onnistunut myöskään täyttämään odotuksiani. Ei kirjana eikä leffana.)Tämä kirja kuitenkin oli välillä niin huono, että olin jättää sen kesken. Sain kahlattua kirjan loppuun ihan sillä verukkeella, että halusin tietää, miten se päättyy. (Aika hassu kannustin muuten, sehän selviäisi helpoiten hyppäämällä suoraan loppuun. Mutta se olisi huijausta!)

Jos siis kaipaat kevyttä hömppää, niin tässä kirja sinulle. Tarina ei tarjoa jännittäviä juonenkäänteitä eikä juuri muutenkaan mitään syvällisempää sisältöä (yrityksistään huolimatta). Mutta niinhän se vaan on, että jokaiselle kirjalle löytyy varmasti sopiva lukija. Vaaditaan vain oikea hetki ja oikea moodi. Minulla ei selvästi ollut nyt kumpaakaan.

P.S. Tämä voisi mennä paremmin alas jonkun pirteän drinksun kera. Silloin hauskaksi tarkoitetut mutta selvinpäin luettuna myötähäpeää tuottavat kohtaukset voivat tuntua oikeasti hauskoilta eivätkä vain naurettavilta.

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Tiedätkö palautteenannosta tutun hampurilaismallin? Sen, jossa negatiivista palautetta tulee höystää positiivisella, jotta kritiikkiä ei koeta liian tyrmääväksi. Toimitaan siis tähän malliin:

Aloitetaan positiivisella palautteella eli sillä, että Ole niin kiltti, älä rakasta häntä on vaan niin ihana kirja.

Sitten on negatiivisen palautteen vuoro. Siis mikä on tuo nimen suomennos? En ymmärrä? Alkuperäinen englanninkielinen nimi on The Last Letter From Your Lover, jonka merkitys vielä erikseen selitetään kirjan lopussa. (Liittyy lyhyisiin tekstifragmentteihin,joita siroteltu lukujen alkuun.) Mitä vikaa olisi ollut suomennoksessa Viimeinen kirje rakastajaltasi tai Rakastajasi viimeinen kirje tms.? Jos keksit tälle loogisen selityksen, niin antaa paukkua!

Ja sitten taas positiivista, jotta jääpi kaikille hyvä mieli. Kirja oli kirjoitettu – jälleen kerran – minuun vetoavalla tavalla, jossa hypittiin aikakaudesta toiseen. Ja mikä parasta, aina ei voinut luvun alussa tietää, mistä ajankohdasta oli kyse. Välillä tarinassa edettiin kronologisesti, välillä taas mentiin ajassa taaksepäin. Tämä sopi erittäin hyvin juoneen, joka koostui muistinsa onnettomuudessa menettäneen Jennyn yrityksistä tavoittaa unohtuneita asioita 1960-luvulla sekä salaperäisen kirjeen 2000-luvulla löytävän Ellien löytöretkestä vanhaan rakkaustarinaan. Jennyn osuuksissa kuvataan brittiläisten rikkaiden elämäntapaa ja sen keveyttä, mutta myös ahdasmielisyyttä. Ellie puolestaan on uranongelmiensa kanssa räpiköivä nainen, jolla on suhde varattuun mieheen. Samat teemat, kielletty rakkaus ja aviorikos, toistuvat ja Jennyn ja Ellien tarinat peilaavat mielenkiintoisesti asiaa eri näkökulmista.

“Jennifer oli iloinen, ettei mies nähnyt, kuinka hän makasi siinä tuijottaen tyhjyyteen, peitto vedettynä leukaan asti. “Eipä kestä”, hän vastasi hiljaa. Nyt hän tiesi, että muistot todella saattoivat piillä muualla kuin mielessä." 

"Hän sipaisee hajamielisesti hiuksiaan. Hän ei vieläkään käsitä, miksei John ehdottanut tapaamista hänen asunnolleen. Vanha John tahtoi aina suoraan sinne. Aivan kuin John ei olisi pystynyt puhumaan hänelle kunnolla tai edes katsomaan häntä, ennen kuin oli purkanut kaikean latautuneen jännitteen. Heidän suhteensa alkukuukausina se oli ollut Elliestä imartelevaa ja myöhemmin hiukan ärsyttävää. Nyt hän ihmettelee jossain mielensä kolkassa, merkitseekö ravintolatapaaminen, että he julkistavat viimein suhteensa. Kaikki näyttää muuttuneen niin dramaattisesti, että uusi John on ehkä halukas jollain lailla tiedottamaan asiasta.”

En kuitenkaan halua avata juonta liikaa, jotta en vahingossa spoilaa yllätyksiä. Mutta lyhykäisyydessään kyse on kahden ihmisen tarinoista eri aikakausina. Tarinat kutoutuvat yhteen ja koko totuus paljastuu vasta lopussa. Kirja muistutti minua hiemasn S. J. Watsonin Kun suljen silmäni -kirjasta, jossa myös käsiteltiin muistinsa menettäneen naista. Näkisin kuitenkin Moyesin kirjan vastapoolina tälle aika synkälle tarinalle, jossa kadonneet muistot eivät välttämättä olleet hyviä.

Mutta miksi kirja oli mielestäni ihana? Yksinkertaisesti sekin riittää, että se sai minut itkemään. Aidosti, ei myötähäpeästä tai ahdistuksesta, vaan ilosta ja surusta. Useaan otteeseen. Mutta ei liikaa. Vaan sopivasti. Kirja oli myös hyvin kirjoitettu. Se ei ollut teennäinen tai liian kevyt, vaikka käsitteli yhteiskuntaluokkaa ja aikaa, jossa naisen tehtävä oli eräällä tavalla olla näitä. Jossa vaimon tehtävä oli olla kaunis, pitää koti kauniina ja aviomies tyytyväisenä. Eikä kyseenalaistaa tätä elämäntyyliä.

    “Laurencen ääni oli hiljainen ja jäätävän harkittu, kun hän sanoi: “Mitä elämästäsi sinun mielestäsi puuttuu, Jennifer?”

Ajattelin, että kirjasta saisi hyvän elokuvan. Alla ehdotuksia päärooleihin.  

Scarlett Johanssonissa on sellaista gracekellymäistä kauneutta, jolla Jennyä kuvaillaan. Tosin Jenny ei koskaan esittelisi näin auliisti dekolteetaan... Myös Gwyneth Paltrow voisi sopia viileän kauniiksi Jennyksi.

Jennyn miehellä Laurencella oli tummat kulmat ja ankara katse. Olisiko Clive Owenilla tähän riittävä karisma?

Aina yhtä hurmaava Jude Law on ilmiselvästi salaperäinen B. 

Ellieksi kiinnittäisin vähän tavallisemman näköisen näyttelijän. Esim. Anna Kendrick voisi olla ulkonäöltään aika passeli.

Roryksi valikoitui puhtaasti ulkonäöllisin perustein Chris Pine, jonka elokuvia en ole nähnyt yhtään. Hän ei ole liian komea ja voisi olla näyttää mukavalta pitkähihaisessa t-paidassa. Hiuksien pitäisi tosin olla tummemmat ja pidemmät, mutta muuten olisi aika valmis pakkaus. 

Johnin osaan en vaan millään keksi ketään. Kuka olisi tämä nelikymppinen punapäinen ja pisamainen mies? Mielessäni hän olisi aika tavallisen näköinen, vähän snobahtava ehkä. Ainoa keksimäni punapää oli Harry Potterista tuttu Rupert Grint, mutta hän on ihan liian nuori vielä! Onko ehdotuksia?

P.S. Tämä kirja sai haluamaan cocktaileja ja kylmää kuohuviiniä. Itse nautin sen aikana mm. limua ja sipsejä, jotka toimivat hyvin myös.