Täällä sitä ollaan taas,
vihdoinkin! Muut, aikaa vievät menot on nyt hoidettu alta pois ja
minulla on ollut pari päivää aikaa keskittyä olennaiseen eli
lukemiseen...
Sain eilen yli parin viikon tahkoamisen
jälkeen luettua Doerrin kirjan Kaikki sen valo jota emme näe.
Tartuin opukseen korkein odotuksin, sen verran paljon sitä ovat
kehuneet tuttavani ja Facebookin kirjallisuusryhmäläiset. Kirja ei
kuitenkaan onnistunut voittamaan minua puolelleen, kuten odotin.
Harmi. Nyt ei kuitenkaan kannata lopettaa vielä lukemista, sillä
kirja taatusti koskettaa monia muita, vaikkei onnistunutkaan
voittamaan minua puolelleen. Mahdollisia syitä tähän puin vähän
myöhemmin.
Kirja on muhkean kokoinen, reilu
viisisataasivuinen. Se kertoo pääasiassa kahden ihmisen tarinaa
toisen maailmansodan kynnyksellä ja sen aikana. Koko kirja on
johdattelua siihen, miten henkilöiden kohtalot lopulta yhtyvät
toisiinsa.
Sokea Marie-Laure pakenee isänsä
kanssa sotaa pieneen Saint-Malon merenrantakaupunkiin. Siellä asuu
ensimmäisessä maailmansodassa traumatisoitunut isosetä Etienne.
Etienne pelkää maailmaa eikä ole vuosikymmeniin poistunut
kodistaan. Marie-Laure antaa hänelle voimaa kohdata pelkonsa ja
yhdessä he toimivat vastarintaliikkeen radioyhteytenä.
"Ensimmäinen poliisi rouskauttaa palan omenamaltoa. Katsovatko miehet häntä? Häntä melkein pyörryttää olla niin lähellä heitä. Etienne palaa mukanaan molemmat kirjeet, ja hän kuulee, kuinka sivut siirtyvät miehen kädestä käteen.
“Puhuiko hän mitään ennen lähtöään?”“Mistään erityisestä asiasta tai tehtävästä, joka meidän pitäisi saada tietää?”Miesten ranska on erinomaista, hyvin pariisilaista, mutta mistä sen tietää, kenelle he ovat uskollisia? Jos ei ihmisen käsissä ja jaloissa virtaa sama veri kuin itsessäsi, et voi luottaa mihinkään."
Werner puolestaan on saksalainen
orpopoika, joka haaveilee opiskelusta ja pääsevänsä tekemään
töitä tekniikan ja tutkimuksen parissa. Ainoa realistinen
tulevaisuus vaikuttaa kuitenkin olla seurata isävainaan jalanjälkiä
kaivostyöhön. Mutta sattumalta onni potkaisee: Werner tekee
radionkorjaustaidoillaan vaikutuksen upseeriin, joka kirjoittaa
hänelle suositukset kadettikouluun. Sisar Jutta kyseenalaistaa
natsiaatetta ja pyrkii kyseenalaistamaan Wernerin tekoja, mutta tahto
päästä elämässä eteenpäin on kovempi. Kovan koulun jälkeen
poika lähetetään sotaan. Hän vakoilee laittomia radiolähetyksiä
Venäjällä, Ukrainassa, Itävallassa. Ja Ranskassa.
“Laitteet ovat tuolla sisällä.”
Sitten hän häipyy. Ei selityksiä. Tervetuloa sotaan. Pieniä yöperhosia kiertelee lyhdyn valokehässä. Väsymys painaa Wernerin joka ikistä ruumiinosaa. Onko tämä tohtori Hauptmannin käsitys palkinnosta vai rangaistuksesta? Hän kaipaa Frau Elenen lauluja, lämmön aaltoilua pulleakylkisestä kamiinasta ja Siegdried Fischerin kimeää haltioitunutta ääntä, kun poika puhui sukellusveneistä ja taistelukoneista, ja hän kaipasi Juttaa, joka piirtää pöydän toisessa päässä ja luonnostelee mielikuvituskaupunkinsa tuhansia ikkunoita."
Kirjan tarina on hieno ja kieli
kaunista, paikoin liiankin. Jos nyt niin voi edes sanoa! Yleensä
nautin kielen eri nyansseista ja hienouksista, mutta tässä kirjassa
se alkoi jostain syystä tökkiä. Tuntui, ettei tarina edennyt
tarpeeksi nopeasti. En ole varma, mistä tämä johtui: ehkä syynä
oli kirjan rakenne, jossa vuorokappalein käsiteltiin Marie-Laurea ja
Werneriä. Luvut olivat paikoin aika lyhyitä, jopa noin puolen sivun
mittaisia. Tämä aiheutti sen, että heti kun pääsi sisään
toisen tarinaan, hypättiin taas toiseen. Toisaalta kirjan loppupuoli
tuntui menevän yhdessä hujauksessa, kun pääsin lukemaan sitä
pitkään häiriöttä. Lyhyissä lukupätkissä ei syventyminen
onnistunut tarpeeksi. Tässä joka tapauksessa hyvä esimerkki
mielestäni puuduttavasta tekstistä (kyllästyin sitä
kirjoittaessanikin):
"Viidennen kerroksen työhuoneessa Marie-Laure kuuntelee, kun isosetä lukee hänelle taas sivun Beaglen matkasta. Darwin on jahdannut nanduja Patagoniassa, tutkinut pöllöjä Buenos Airesin lähettyvillä ja kiivennyt veisputouksen yläpuolelle Tahitilla. Hän osoittaa mielenkiintoa orjiin, kiviin, salamoihin, peippoihin ja Uuden-Seelannin seremoniallisiin nenätervehdyksiin. Mieluiten Marie-Laure kuuntelee tarinoita Etelä-Amerikan tummanpuhuvista rannoista, puuston läpitunkemattomista seinämistä ja rannikkotuulista, jotka tuovat mukanaan mätänevän rakkolevän lemua ja penikoivien hylkeiden ääntelyä. On ihanaa kuvitella, miten Darwin nojailee yöllä laivan reelinkiin, tuijottaa itsevalaisevia laineita ja tarkkailee pingviinien jälkiä hehkuvanvihreässä vanavedessä."
Kuten sanottu, tarina eteni aika
hitaasti. Minusta kirjassa oli alussa ja keskivaiheilla paljon
turhaa, varsinkin Marie-Lauren osuuksissa. (Jatkuva nilniäisten
hypistely toki sai tavallaan oikeutuksen kirjan lopussa.) Wernerin
tarinassa tuntui tapahtuvan enemmän ja hänen tarinansa oli kaiken
kaikkiaan mielenkiintoisempi. Kuten toisessa natsiaatetta sivuavassa
kirjassa, Markus Zusakin Kirjavarkaassa (suosittelen!),
tässäkin kyseenalaistettiin saksalaisten omaa halua olla mukana
kolmannen valtakunnan rakentamisessa. Wernerin tarina oli
uskottavampi ja realistisempi kuin eteerisen ja omassa pienessä
maailmassaan haahuilevan Marie-Lauren. Werner toimi, epäröi, halusi
ja katui. Ihan kuin kuka tahansa meistä. Hänen motiivinsa olivat
uskottavia ja hän henkilöhahmona kosketti minua. Hänen tarinansa
pani miettimään, miten itse toimisi jossain vastaavassa
tilanteessa. Jos minulla olisi kaksi huonoa vaihtoehtoa, kumman
valitsisin?
"Käytävällä oven sulkeuduttua Werner painaa otsansa seinään, ja näky isän viimeisistä hetkistä nousee hänen eteensä, tunnelien murskaava voima, yhä alemmaksi painuva katto. Leuka puristuksessa lattiaa vasten. Kallo menossa murskaksi. En voi mennä kotiin, hän ajattelee. Enkä voi jäädä."
Mainitsenpa vielä, että yhtenä
juonen kannattajana on salaperäisen timantin tarina. Lähes koko
kirjan ajan jännitetään, onko Marie-Lauren isällä ollut
hallussaan kirottu, mittaamattoman arvokas tarunhohtoinen timantti?
Ja jos on, saako sitä pakkomielteisesti jahtaava natsiupseeri sen
käsiinsä? Minusta koko timanttikuvio oli lapsellinen, väkisin
keksitty. Joku muu voi nähdä sen hienona, jopa symbolisena, lisänä
tarinaan. Ken timantin omistaa, on kirottu, mutta elää ikuisesti.
Mikä olisi sinun valintasi?
Kritiikistä huolimatta en sano kirjan
olevan huono. Se varmasti koskettaa joitakin – ei se turhaan ole
saanut kaikkea kehuja osakseen. Mutta minä olisin kaivannut
tiiviimpää kerrontaa. Kerro minulle, mitä mieltä sinä olet!
P.S. Kirjan kanssa pitäisi ihan
pakolla nautiskella hyvää bordeaux'laista punaviiniä. Ja ohessa
vähän patonkia ja valkosipulilla ja yrteillä maustettuja etanoita.
Sorry, Marie-Laure!
No comments:
Post a Comment